"Rakkaus maailmassa on ainoa tärkeä asia"

Kiti Luostarisen Palnan tyttäret syntyi monen sattuman kautta

Kokeneen dokumenttiohjaaja Kiti Luostarisen uusin dokumentti Palnan tyttäret on yhden perheen tarina niistä iloista, suruista ja odotuksista, joita liittyy uuden perheenjäsenen adoptoimiseen intialaisesta Palnan lastenkodista. Kuusivuotiaan Devin ja tämän uuden sisaren adoption kuvaaminen elokuvana ei kuitenkaan ollut alun perin itsestään selvä tehtävä.

– Aihe hiipi vähitellen elämääni. Asuin aluksi samalla kadulla pääosaperheen kanssa ja sitä kautta olin myöhemmin tallentamassa perhearkistoa varten sen hetken, kun Devi tuli Suomeen. Seurasin Devin elämää ja pikku hiljaa ystävystyin hänen kanssaan. Minua kiehtoi Devin tarina ja se, miten hän saattoi muistaa menneestä elämästään niin paljon.

– Vasta siinä vaiheessa, kun kuulin, että perhe adoptoi toisen lapsen samasta lastenkodista, minulle kirkastui, että tämähän olisi hieno mahdollisuus kertoa Devin tarina. Toisen lapsen kautta prosessin saattoi nähdä uudestaan vähän toisella tasolla.

Devi elokuvan keskipisteenä

– Devi on erityinen henkilö ja hänen historiansa on liikuttava ja kiinnostava. Muutenkin hän on lapseksi harvinaisella tavalla ilmaisukykyinen ja analyyttinen. Kuvaustilanteessakin hän osasi käyttäytyä todella mallikelpoisesti. Kun yleensä ohjaajan painajaiseksi sanotaan, että kuvauksissa on eläimiä tai lapsia, ei Devin kanssa ollut minkäänlaisia vaikeuksia. Päinvastoin, hän yllätti positiivisesti ja oli itse aina aktiivinen ja kun kuvausten kanssa venyi, hän saattoi soittaa, että nyt täytyisi varmaan kutsua pojat töihin ja kuvatakin vähän.

– Muutenkin, jos Devillä oli jotain ajatuksia tai ongelmia mielessä, hän saattoi soittaa minulle – mitä hän tekee edelleenkin – mikä teki tilanteen seuraamisesta helpompaa. Sitä kautta tämä oli poikkeuksellisen helppo elokuva toteuttaa. Työskentelyä vanhempien ja Devin kanssa helpotti muutenkin aikaisempi tuttavuus, sillä yleensä tilanteiden rentouttamiseksi joutuu tekemään enemmän työtä.

Tiiviin yhteistyön ja aikaisemman tuttavuuden myötä ohjaaja sulautui osaksi perhettä.

– Nauroin, että he eivät adoptoineet ainoastaan pientä lasta Intiasta vaan myös aikuisen täältä Suomesta. Olen ollut siinä sen verran kauan aikaa läsnä, muun muassa Magin ja Devin kanssa Delhissä Laxxmia odottamassa ja hoitamassa, että minusta tuli ikään kuin varaäiti. Se suhde tulee säilymään lopun ikää. Monista ongelmista selvittiin ja sehän on ystävyyden koetinkivi.

Rakkaus kantavana teemana

– Minusta rakkaus maailmassa on ainoa tärkeä asia ja tässä elokuvassa se tulee hirveän selvästi esille, kun näkee, minkälainen Devi on silloin, kun häntä haetaan lastenkodista, ja miten hän hirveän nopeassa tempossa alkaa kukoistaa niin mahtavalla tavalla. Samoin on uuden lapsen kohdalla.

Rakkauden voima ei ole Luostarisen mielestä vain sanahelinää.

– Kun lapsi tulee nähdyksi ainutlaatuisena yksilönä, rakastetuksi ja saa sellaisen sylin, joka on nimenomaan häntä varten, voi nähdä, miten valtava, vallankumouksellinen ja mullistava voima se on ihmiselle. Ja sama koskee minusta myös aikuisia.

Dokumenttielokuvassa käsikirjoitus?

Käsikirjoituksen olemassaolo on dokumenttien tekijälle kimurantti asia sen fiktiivisen luonteen takia. Esimerkiksi Palnan tyttärien käsikirjoituksesta löytyy kohtaus Devin mustasukkaisuudesta, vaikka alun perin ei ollut ollenkaan itsestään selvää, että sellaista esiintyisi todellisuudessa.

– Olin kirjoittanut käsikirjoitukseen, että yritän tallentaa mustasukkaisuutta tavalla tai toisella. Onkin huvittavaa, että dokumenteissa tehdään käsikirjoitus, jotta voi anoa rahaa, vaikka käytännössä sehän on puhdasta fiktiota.

– Kun mustasukkaisuuskohtaus sitten iski Deville Delhissä ja vielä kun hän meni tuubiin karjumaan, minä hykertelin ohjaajana käsiäni. Toisaalta minua suretti hänen puolestaan, kun kuitenkin näin hänen ahdistustilansa syvyyden. Kyllä se on välillä aika skitsofreenista työtä.

Raakamateriaalin suhteen ei ollut ongelmaa, sillä kerrankin filmiä oli riittävästi.

– Minulla ei ole ollut milloinkaan niin paljon materiaalia kuin nyt. Pitkän odotusajan takia sitä kuvattiin ja kuvattiin, minkä lisäksi minulla oli käytössä Devin hakumatkasta perheen arkistot. Myös valokuvaajana toimivan perheen äidin vaikuttavat valokuva-arkistot olisivat olleet käytössäni, mutta ne jätettiin viime kädessä pois muun materiaalin monimuotoisuuden takia.

Kokemuksen mukanaan tuoma hyöty

– Kokemuksen vaikutusta on aika vaikea määritellä itse. Ehkä elokuvan tekeminen on kuitenkin nykyään helpompaa kuin aiemmin, jolloin eri vaiheissa epäili, tuleeko tästä mitään. Epävarmuutta on silti vieläkin, sillä aikataulut venyvät ja välillä tulee mieleen, tekeekö lopputulos oikeutta kuvattaville ihmisille. Kokemuksen myötä olen tullut kuitenkin kärsivällisemmäksi ja joustavammaksi, jolloin ajattelen, että asiat ratkeavat tavalla tai toisella.

Dokumenttien teko on ikuista tasapainottelua kompromissittomuuden ja ihmiselle oikeutta tekevän kuvaamisen välillä, jolloin dokumentintekijä kaipaa fiktiota ja fiktiontekijä todellisen maailman henkilöitä.

– Välillä haaveilen, että olisi ihanaa tehdä fiktiota, kun voisi laittaa ihmiset tekemään mitä vaan. Fiktioihmisethän aina sanovat, miten helppoa teillä on, kun ihmiset ja tarinat tulevat valmiina. Sen kun laittaa vaan kameran käyntiin. Vaikeaa se tuntuu olevan molemmin päin.

Fiktiolla on kuitenkin hauska leikitellä omaksi iloksi.

– Kirjoittelen omaksi terapiakseni käsikirjoituksia pöytälaatikkoon, mutta en tiedä, tartunko niihin koskaan. Ainakaan nyt siihen ei ole hinkua, mutta ajatuksella voi aina leikitellä.

Valmis työ ja palaute

Kun työ on valmis, se siirtyy julkiseksi omaisuudeksi.

– Katson valmiin työn ensi-illassa yleisön kanssa, mutta sen jälkeen en katso sitä kymmeneen vuoteen. En lue arvosteluitakaan aktiivisesti. Tavallaan annan elokuvan pois julkiseksi työksi, josta kaikki saavat sanoa mielipiteensä. Kiva jos se menee johonkin ja saa hyvää palautetta varsinkin niiden ihmisten kannalta, jotka ovat elokuvassa.

Adoptio aiheena on herättänyt paljon huomiota ja kiinnostusta.

– Olen saanut valtavasti palautetta ja minusta tuntuu, että kohta kaikki Suomen adoptioperheet ovat nähneet elokuvan, sillä näytöksiä ja keskustelutilaisuuksia on ollut niin paljon. Lisäksi on tullut valtava määrä postia lapsilta ja aikuisilta minulle ja etenkin pääosaperheelle.

Keskustelun herättäminen ja tärkeän aiheen esille nostaminen onkin tekijälle kenties parasta palautetta.

– Itselle keskustelun herättäminen on positiivista palautetta. Ainahan dokumenteissa on myös se pelko, että henkilöitä aletaan riepotella julkisuudessa, jolloin tunnen olevani ohjaajana heistä vastuussa.



Lue myös