Lasta ei haeta kaupasta

Kiti Luostarinen on tehnyt hienoja suomalaisia dokumentteja. Vaikuttavimmin minulle ovat jääneet mieleen Naisenkaari ja Kuoleman kasvot. Luostarisen tyyli on pureutua aiheensa ytimeen intiimisti ja läheltä, koskettavasti ja aidosti. Tuntuu, että hän rakastaa kuvattaviaan ja aiheitaan, mutta kertoo silti näistä rehellisesti. Hänen elokuviensa aiheet näyttäytyvät katsojille aina maailman tärkeimpinä.

Palnan tyttäret on dokumentti adoptiosta. Siinä kerrotaan Luostarisen naapuriperheen adoptioprosessista 6-vuotiaan Intiasta haetun Devi-tyttären ja tulevan, uuden perheenjäsenen Stutin odotusprosessin kautta. Adoptiohan on pitkällinen byrokraattinen tapahtuma ja odotusaika voi kestää vuosia. Palnan tyttärissä ollaan ensin Suomessa ja sitten Intiassa, kun perhe lähtee hakemaan uutta tytärtään samaisesta lastenkodista, josta Devikin on adoptoitu. He eivät tiedä kuinka kauan luovutusbyrokratiassa menee, mutta eivät aio palata Suomeen ennen kuin saavat uuden tyttären mukaansa.

PEKDokumentti näyttäytyy Devin ja vanhempien näkökulmasta. Perhettä päästään hyvin lähelle. Se tapahtuu onneksi luontevasti, eikä tunnu vaivaannuttavan tungettelevalta. Devi kertoo intialaisesta äidistään, joka on vakavasti sairaana joutunut hylkäämään lapsensa. Palnan lastenkoti on turvallinen paikka kodittomille lapsille, ja Magi-äidin kertojanääni kiittelee lastenkodin hoitajia näiden tekemästä työstä. Lämpimän verkkaista kerrontaa elävöittävät Devin lastenkodin aikaiset videokuvat ja Jouko-isän tekemät anekdoottimaiset animaatiovälähdykset nykyhetken kuvauksen väleissä.

Devin perheessä on paljon rakkautta ja alkuperäisten juurien hyväksyntää ja kunnioitusta. Devin alkuperää ei perheessä ole häivytetty vaan intialaisuus on näkyvillä tämän leikeissä ja koristautumisessa, ja siitä puhutaan perheessä avoimesti. Matka omille synnyinseuduille on selkeästi tärkeä tapahtuma Devin kasvuprosessissa. Myös inhimillinen tulevan isosiskon mustasukkaisuus herää, kun tämä tajuaa, että vanhemmilla, etenkään äidillä ei aina olekaan aikaa juuri hänelle. Devi joutuu miettimään suhdettaan tulevaan siskoon uudessa valossa. Yhdessä koko perhe osallistuu Stutin hoivaamiseen ja tutustumiseen lastenkodissa, ja tämä läheisyys on käsin kosketeltavaa.

PEKSamalla lastenkodin eteen asetettu kori, joka on tarkoitettu lapsille, joista vanhemmat eivät syystä tai toisesta pysty huolehtimaan, on sydäntä särkevä. Niin ovat myös lukuisat lastenkodin pyöreäsilmäiset hylätyt lapset, joilla on onneksi katto pään päällä, ruokaa ja rakkautta ympärillä. Tälle kontrastina muistuvat mieleen tv-dokumenteista tutut karmeat kohtalot romanialaisista lastenkodeista, joissa sairaat, aliravitut ja vammaiset lapset olivat kohtaloonsa sidottuina sängyissä kuin häkeissä.

Vaikka Palnan tyttäret on intiimi ja tunteikas, kertoo se olennaiset asiat adoptiosta. Prosessi on pitkä, lapseen tutustuminen ja kaikkien osapuolten sopeutuminen on monivaiheinen ja jaksamista vaativa tapahtuma. Lisäksi lapsen identiteetin etsintä on todennäköisesti elämän kestävä matka. Ulkomailta adoptoitu joutuu ulkoisista seikoista johtuen miettimään juuriaan silloinkin, kun itse ei niitä välttämättä enää muista, mutta muut muistuttavat.

Viranomaistahojen kanssa setvitty paperityö ja byrokraattiset kuviot niin Suomen kuin Intiankin päässä on jätetty dokumentista pois. Asioiden merkitykset välittyvät ihmisten kommunikoinnissa ja rivien väleistä voi tulkita paljon. Elokuva onnistuu kuvaamaan elämän yksinkertaisia mutta tärkeimpiä asioita, rakkautta, kotia ja turvaa, ilman turhia koukeroita. Suuria epätoivon hetkiä ei vanhempien olemuksissa odotuksen keskellä näy. He suhtautuvat yllättävänkin tyynesti kaikkiin elämän käänteisiin. Ehkä jo yhden adoptioprosessin viisastamina he osaavat olla kärsivällisiä ja myönteisiä.

PEKDevi on koko dokumentin keskeinen henkilö, mahtava ja huumorintajuinen tyttö, jonka näkemys saa paljon tilaa. Hänen oivaltavat pohdiskelunsa kuten "en mä ole tullut mistään kaupasta" hymyilyttävät ja kertovat vahvasta itsekunnioituksesta. Elokuvan lopussa äiti ja Devi palaavat Suomeen ja jo siellä työskentelevän isän luo uuden lapsen kanssa. Viimeistään siinä vaiheessa, kun Stuti ujosti vähitellen uskaltaa katsoa isää silmiin ja ottaa tätä kädestä kiinni, on kyynelissä pitelemistä. Paljon kaunista ja hyvää voi tapahtua, vaikka pienen ihmisen elämän alku olisikin ollut epäonninen.

Dokumentin jälkeen voi herätä mielikuva, millainen olisi elokuva ihmisistä, jotka yrittävät adoptiota, mutta eivät lasta tai oikeutta siihen kuitenkaan koskaan saa. Sitäkin tapahtuu. Millainen raastava prosessi se olisi ja miten sellaisesta voisi selvitä? Voisiko niin henkilökohtaisen surun kanssa tulla kameran eteen kertomaan tarinaa julkisesti?

* * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 3 / 3 henkilöä



Lue myös