Girlfight kotikatsomo

Sundance-festivaaleilla vuonna 2000 parhaan elokuvan ja parhaan ohjauksen palkinnot napanneesta Girlfight -elokuvasta on vaikeaa olla olematta tohkeissaan. Kaupungin vuokratalossa kasvaneen Diana Guzmanin (Michelle Rodriguez) kasvutarina vakavasti otettavaksi nyrkkeilijäksi on aika tavallinen, mutta sen voima ja ansiot piilevät Rodriguezin upeassa näyttelijäntyössä, erittäin katu-uskottavassa tunnelmassa sekä silkasta raa’asta fyysisyydestä syntyvässä nosteessa. Girlfight saa hymyilemään ihan siksi, että sen päähenkilö osoittaa niin pidäkkeetöntä voimaa ja energiaa. Elokuvan nyrkkeilykohtauksiin on saatu ladattua sellainen annos kiihkeää tunnelmaa, että tekee mieli suorastaan kannustaa. Rytmikäs kameran käyttö on tärkeässä roolissa tämän tunnelman luomisessa.

Michelle Rodriguezin fyysinen läsnäolo herättää kunnioitusta. Hänellä on rennon miesmäinen tapa kantaa itseään, vaikka hän on selvästi kaunis roteva nainen. Girlfightia katsoessa tajuaa, kuinka äärimmäisen harvoin naisatleetteja on esitetty valkokankaalla. On suorastaan ihanaa nähdä tällainen nainen, joka ottaa oman tilansa haltuun eikä piilota voimaansa. Kuten kunnon sankarin kuuluukin, Diana Guzman ei suostu tappelemaan kenen tahansa riidanhaastajan kanssa ja käyttää nyrkkejään vain tilanteissa, joissa hän näkee sille moraalisen oikeutuksen. Ennen kaikkea on todella virkistävää nähdä nainen näin "jätkämäisessä" roolissa ilman että häntä yritettäisiin kouluttaa "naisellisemmaksi" tai kutistaa pienemmäksi. Tai siis vaikka jotkut elokuvan henkilöt huomauttavat Guzmanille "jätkämäisyydestä", elokuvan yleinen ilmapiiri ja ideologia ovat tiukasti nuoren naisen puolella. Diana Guzmanilla onkin erittäin karismaattinen persoona ja fallos hyvin hallussa. Tämä "Rocky Balboan kadonnut sisko" kyräilee alta kulmiensa ja puhisee kuin tulenlieskoja sylkevä lohikäärme. Täytyy sanoa, että Rocky on aikamoinen hyväntahtoinen bimbo Guzmaniin verrattuna, jonka uhma on erittäin määrätietoista ja vakavaa.

Siitä huolimatta, että naiset ovat viime aikoina olleet fyysisesti hyvinkin aktiivisissa rooleissa monissa toimintaelokuvissa, heidän tapansa olla tilassa ei ole edelleenkään kovin jämäkkä. Monet toimintaelokuvien sankarittaretkin taistelevat korkeakorkoisissa kengissä, puhumattakaan siitä hauraan "naisellisesta" tavasta, jolla suurin osa tikkusäärisistä naistähdistä sipsuttelee elokuvien läpi ikään kuin heillä ei olisi oikeutta ottaa haltuunsa liikaa lattiapinta-alaa. Kuvaavaa on, että esimerkiksi Charlien enkeleiden yhteydessä puhuttiin paljon siitä, kuinka kung-fu on nimenomaan naisille sopivaa, koska se on siroa, balettimaista ja kaunista. Ihan turhan usein sellaisissa tv-sarjoissa kuten vaikkapa Ally McBeal esitetään "neuroottisia" naisia, joiden ruumiinkieli tuntuu sanovan: "Anteeksi kovasti, että luuni vievät tilaa." Tähän yleisvaikutelmaan Ally ei ole saanut juuri mitään parannusta edes ottamistaan kickboxing-tunneista. Girlfightin Diana Guzmanin ruumiinkieli on kaukana tuon kaltaisesta anorektisesta diskurssista. Hänen asentonsa ja asenteensa tuntuvat sanovan: "Minulla on lihaksia - so what? Lyö jo!" Siinä missä Ally McBealin läsnäolo on väpättävä ja väistelevä, Diana Guzman on todella kotona omassa ruumiissaan.

On suorastaan vapauttavaa saada nähdä amerikkalaisessa elokuvassa nainen, joka ei yritä jatkuvasti oikein erikseen todistaa feminiinisyyttään ja heteroseksuaalisuuttaan. Guzman ei myöskään tee numeroa omasta "rankkuudestaan" - hän vain on oma itsensä eikä kyseenalaista oikeuttaan taistella. Tämä nuori nyrkkeilijä pistää jauhot suuhun isälleenkin, joka sanoo tyttären vaikuttavan naurettavalta kehässä, vaikka tämä juuri voitti matsin miesnyrkkeilijää vastaan. Kuin pienenä silmäniskuna Scorsesen Kuin raivo härän suuntaan, Guzmanin isä sanoo: "That is almost like entertainment."

Girlfightista tulee sellainen kuva, että vain "munattomat" miehet nauravat Guzmanin kaltaisille amatsoneille - ja se johtuu puhtaasti hermostumisesta. Tulee mieleen kuinka esimerkiksi Billy Crystal olisi kehässä ja sen ulkopuolella täysi neiti Guzmanin rinnalla. Yksi elokuvan tärkeimmistä teemoista onkin nyrkkeilijöiden ja samalla myös sukupuolten välinen keskinäinen kunnioitus. Vaikka mies häviäisi naiselle kehässä, nainen edelleen kunnioittaa miestä siitä, että tämä on suostunut otteluun, eikä esim. kieltäytynyt vetoamalla sukupuolten väliseen eroon.

Tuskin on sattumaa, että Girlfightin taistelijan nimi on Diana. Roomalaisen mytologian Diana tai saman jumalattaren kreikkalainen vastine Artemis ovat metsästyksen jumalattaria. Juuri tätä neitsytjumalatarta myös amatsonien kerrotaan palvoneen. Ei liene yllätys, että sotataidoistaan kuuluisat spartalaisetkin kunnioittivat erityisesti Artemista, joka on kaikkein urheilullisin ja maskuliinisin antiikin jumalattarista, heikkojen puolustaja ja itsenäinen metsissä käyskentelijä. Girlfightin Diana Guzmania voi hyvin pitkälle pitää tämän arkkityypin modernina ilmentymänä ja koko tarinan voisi katsoa aika klassisena sankaritarinana initiaatioriitteineen, mentoreineen ja vastustajineen.

Girlfight on juuri sellainen tuhti palautumisvalmiste, josta itsensä pikku nössöksi tunteva nainen tai mies voi saada tiukkaa proteiinia. Se sopii hyvin sellaisessa elämäntilanteessa katsottavaksi, jossa pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni, selvitä krapulasta, erosta tai yleensä selkärangattomuuden tunteesta. Nyrkkeilyelokuvista saakin parhaimmillaan tsemppiä tehdä muitakin kuin "fyysisiä" asioita reippaasti. On nimittäin aina inspiroivaa katsoa, kun joku harjoittelee määrätietoisesti ja tehokkaasti. Kuten Rockyssa, myös Girlfightissa energinen musiikki tukee kannustavaa tunnelmaa.

Entä tuomarin päätös? Viisi tähteä ja mestaruusvyö tyrmäävän hienosta asenteesta ja periksi antamattomasta hengestä! Ylpeyttä ja itsekunnioitusta kehiin, naiset! Ottakaa tanakka tuntuma maahan jalkapohjillanne, älkääkä ikinä pelätkö tai hävetkö omaa suuruuttanne! Muriskaa vaikka, jos tarve vaatii! Niin Tony Halmekin tekisi...