Destroyer valkokangas

Karyn Kusama on ohjaaja, joka osaa rakentaa jännitteitä ja uhkaavaa ilmapiiriä. Hänen räjähdysherkkä debyyttinsä Girlfight (2000) esitteli maailmalle Michelle Rodriguezin nuorena nyrkkeilijänä. Taloudellisesti epäonnistuneen Æon Fluxin (2005) jälkeen Kusama jatkoi uraansa pienempien indie-elokuvien ja televisiosarjojen kanssa. Kusaman paluuta isommille pelikentille enteili oivaltava kauhuelokuva The Invitation (2015), joka kiersi hienosti odotuksia veret seisauttavilla päivälliskutsuilla. Kusaman uusin elokuva Destroyer on tiukka neo noir, jossa naispoliisi joutuu kohtaamaan menneisyytensä haamut Los Angelesin kaduilla.

Etsivä Erin Bellin (Nicole Kidman) elämä on työtä. Kaikki mihin hän koskee, muuttuu tuhkaksi. Hän on menettänyt avioliittonsa, tyttärensä ja työtoverit ovat alkaneet epäillä hänen kykyjään poliisina. Alkoholilla itsensä turvallisessa sumussa pitävä nainen joutuu kohtaamaan vuosikymmenten takaiset dramaattiset muistot epäonnistuneesta soluttautumistehtävästä, kun kirjekuori, jossa on värjäytyneitä seteleitä, ilmestyy hänen pöydälleen. Erin päättää sulkea auki jääneen jutun ja lähtee jäljittämään menneisyydestään tuttua rikollisliigaa armottomalla päättäväisyydellä.

Destroyer liikkuu eri aikatasoilla onnistuneesti. Se kuvaa, miten kirkassilmäisen vastavalmistuneen poliisin katse tummuu, kun liki kahdenkymmenen vuoden takaisten tapahtumien varjot vain kasvattavat otettaan. Suurin kunnia tästä kuuluu vahvan roolisuorituksen tekevälle Nicole Kidmanille, jonka hiljaisessa roolityössä on kaiken tieltään raivaavaa tuhovoimaa. Kahden vuosikymmenen kontrasti toimii hienosti, jopa häiritsevältä näyttävästä peruukista huolimatta.

Ohjaajan kanssa The Invitationissa työskennelleet käsikirjoittajat Phil Hay ja Matt Manfredi vastaavat myös Destroyerin tarinasta. Intensiivisesti alkava elokuva olisi vaatinut tiukempia kulmia ja vähemmän selityksiä. Se käyttää liikaa aikaa avatakseen jo katsojan tiedossa olevia asioita ja lopun tiivistäminen olisi vaatinut päähahmonsa armottomuutta. Se kertoo kuitenkin paljon Kusaman kyvyistä, miten hän pystyy pitämään yllä tiivistä tunnelmaa loppuun asti, vaikka itse tarina alkaa haparoida.

Destroyer on elokuva, jossa jokainen isku sattuu. Sen takaa-ajokohtaukset ovat hengästyneitä ja mustelmat aristavat katsojan iholla asti. Kusama on onnistunut tuomaan poliisielokuvaan fyysistä realismia, jollaista niissä harvoin näkee. Nykypäivään sijoittuvien jaksojen lohduttomuus näkyy Julie Kirkwoodin kuvauksessa maailmana, josta värit on pesty pois ja johon menneisyyden auringonsäteet eivät loista. Destroyerin synkkää maailmaa on vaikea karistaa nopeasti valojen palattua elokuvasaliin.