Daredevil kotikatsomo

Kaikki edellytykset jännittävälle, syvällisellekin sankariseikkailulle löytyvät sarjakuvahahmo Daredevilin alkuperäistarinasta. Daredevil on poikasena sokeutunut, isänsä murhan silminnähnyt kostaja, heikkojen puolustaja, musertavan yksinäinen ratsastaja. Päivisin hän on Matt Murdock, nuhteeton lakimies, joka yön pimeydessä jakaa raakaa oman käden oikeutta. Tätä riipaisevaa kohtaloa elokuvassa on jostain käsittämättömästä syystä valittu tulkitsemaan tusinacasanovankasvoinen, jäykistelevä ja vuorosanansa kaavamaisesti urahteleva Ben Affleck.

Daredevilin tärkeä vastavoima, kaunis kreikatar Elektra, menettää myös traagisesti isänsä, mistä kumpuaa hänen kostonsa. Tähän mehevistä aineksista luotuun naissankarin osaan on puolestaan kiinnitetty yhtä hämmentävästi nyrpeän pikkunätti tytönhuiskale Jennifer Garner. Kaksikolla näyttää olevan ihan kivaa yhdessä, mutta heitä katsellessa, hampaita kiristellen, on latteuden syvimmän olemuksen luotaaminen vääjäämätöntä.

Asiaankuuluvan pikkukonnan, Bullseyen, roolin hoitaa mukiinmenevän psykopaattisesti Colin Farrel. Kaikkein suurin roisto on hekumallisesti hykertelevä Kingpin, joka muuten alkuperäissarjakuvan valkoihoisesta on elokuvassa kokenut muutoksen mustaksi. Syytä tähän voi vain arvailla: onko harrastettu kulttuurillista avarakatseisuutta vai vakuuttiko kenties hyväntahtoisen ilkeästi virnistelevä Michael Clarke Duncan olemuksellaan? Hyvä hän joka tapauksessa on, vaikkakin lyhyeksi jää hänen liitonsa estradilla.

Sarjakuvamainen, tempoltaan musiikkivideoestetiikan mukainen kuvaus ja nopeat leikkaukset lienevät tällaisessa elokuvassa oikeutettuja. Tehosteissa on kiitettäviä koukkuja, sankarin sokeudesta juontuvat aistikokemusten voimalliset värähtelyt on kuvattu antaumuksella. Sarjakuvamaisuus näkyy myös törpön äkkinäisissä juonenkäänteissä sekä sankarikaksikon häkellyttävissä älynvälähdyksissä ja päätöksenteossa. Elokuvan keinot antaisivat täydet mahdollisuudet henkilöiden motiivien lähempään tarkasteluun. Myös sarjakuvan tyylille ominainen henkilöhahmojen mystillisyyttä henkivä yksiulotteisuus olisi elokuvassa kaivannut syventämistä.

Musiikki on nopeasti ohitettavaa, muka-raflaavaa pintahittikamaa.