Charlotte Gray kotikatsomo

Toisen maailmansodan tunnot nousevat edelleen elokuvissa silloin tällöin pintaan, vaikka harvoin muissa kuin amerikkalaisissa tuotannoissa. Niissä sota usein typistetään muutaman yksilön sankarikertomukseksi, joka kuorrutetaan individualistisella moraalilujuudella. Sebastian Faulksin romaaniin pohjautuva elokuva Charlotte Gray tulee kuitenkin Englannista, joten ennakko-oletukseni olivat jotakuinkin viileän tyylikkään, ehkä jopa kriittisenkin ja toisenlaisen sotaelokuvan kannalla.

Gillian Armstrongin ohjaama elokuva on kertomus Charlotte Graystä (Cate Blanchett), naisesta joka rakastuu ilmavoimien lentäjään, Peteriin. (Rupert Perry-Jones). Peter kuitenkin ammutaan alas ja kuulopuheiden mukaan hän on hakeutunut turvaan ranskalaisen vastarintaliikkeen suojiin. Niinpä myös Charlotte päättää värväytyä brittiläisen salaisen palvelun agentiksi ja hänet lähetetään rintamalinjan taakse puolueettoman Ranskan pieneen kylään. Hän tutustuu Julieniin (Billy Crudup), vastarintaliikkeen johtajaan ja tulee vedetyksi mukaan myös tämän liikkeen toimintaan. Ja kuinka ollakaan, Charlotte sekä Julien rakastuvat. Kolmiodraama on siis valmiiksi viritetty.

On jopa sääli sanoa, että elokuvassa toimivat vain sen puitteet. Näyttelijät tekevät takuuvarmaa työtä pelastaen sen, mikä ala-arvoisesta käsikirjoituksesta pelastettavissa on. Samoin kuvaus, musiikki ja muu tekniikka ovat brittiläiseen tyyliin kunnossa, mutta elokuva yksinkertaisesti nyrjähtää omiin epävarmoihin juonenkäänteisiinsä, huonosti pohjustettuihin tapahtumiinsa sekä vaikeasti seurattaviin ratkaisuihin. Elokuvan esittämät tapahtumat ovat varsin yksioikoisia ja koko sota tuntuu vain päälleliimatulta, pakonomaiselta jännitteeltä, jolla saadaan puristetuksi edes jotakin elämää muuten niin kovin kalpeaan rakkaustriangeliin.

Mutta syy katsoa Charlotte Gray on sen pääosanesittäjä, Cate Blanchett, josta kaikessa hiljaisuudessa näyttää tulleen roolin kuin roolin upeasti tekevä näyttelijä. Tällä kertaa Blanchett on roolissaan etäinen ja viileä, mutta saa katsojan varmasti toivomaan asioiden kääntymistä kohti parempaa. Joskus pelkästään fantastinen näyttelijätyö voi ansaita synninpäästön koko elokuvalle. Valitettavasti kaikesta huolimatta tällä kertaa näin ei tapahdu.