Charlotte Gray valkokangas

Sebastian Faulksin samannimiseen romaaniin perustuva elokuva Charlotte Gray kertoo skotlantilaisesta naisesta (Cate Blanchett), joka rakastuu ilmavoimien pilottiin. Paikka on Lontoo ja vuosi 1943. Kun Gray kuulee, että Peter on ammuttu alas Ranskassa, hän ilmoittautuu salaisen palvelun agentiksi ja lähtee Vichyn hallituksen puoleiseen "vapaaseen" Ranskaan väärän henkilöllisyyden turvin. Siellä hän tutustuu Julieniin (Billy Crudup) ja tämän isään (Michael Gambon), jonka luona Gray on taloudenhoitajana. Hänen tehtävänään on huolehtia kahdesta juutalaispojasta, joiden vanhemmat on lähetetty leirille Puolaan. Vastarintaliikkeen palveluksessa olevana agenttina Gray osallistuu myös joihinkin todella vaarallisiin operaatioihin.

Charlotte Grayn voisi luokitella kategoriaan "naisten viihteelliset sotaelokuvat". Samaan kategoriaan kuuluvat vaikkapa taannoinen Kapteeni Corellin Mandoliini tai Englantilainen Potilas. Tällaisten viihde-elokuvien kysymyksenasettelut liittyvät enemmän intohimoon ja "kohtaloihin", kun taas kaikissa hyvissä sotaelokuvissa tematiikka yleensä laajenee metafyysisemmäksi ja käsittelee esimerkiksi ihmisen pahuutta ja kuolemaa syvällisemmällä tasolla. Näissä naisille suunnatuissa sotaelokuvissa ei vahingossakaan esitetä sankaruutta ristiriitaisessa valossa, vaan univormut säilyvät suhteellisen tärvääntymättöminä ja sotilaat sinisilmäisen suoraselkäisinä ilman, että pimeyden ytimeen tunkeudutaan turhan syvälle. Toisaalta sotilaiden loukkaantuminen tarjoaa elokuvissa naisille mahdollisuuden hoivata toipuvia sankareita, mikä voi tietysti avata romanttisia mahdollisuuksia.

Charlotte Gray tuntuu pukudraamalta. Ei siinä tietenkään ole mitään vikaa, että nainen on tyylikäs taistellessaan tärkeiden asioiden puolesta, mutta tästä elokuvasta ei jää kovinkaan paljon muuta mieleen kuin Cate Blanchettin vastarintaliike-chic. Voi vain kuvitella, kuinka jokin naistenlehti saattaisi tehdä Charlotte Gray -muotikuvasarjan. Siinäkään ei ole varsinaisesti mitään pahaa, mutta vaikka päärooli istuukin Cate Blanchettille loistavasti, elokuvaan on vaikeaa täysin uskoa. On aika häiritsevää, kuinka kevyesti Gray kehottaa juutalaispoikia "koettamaan olla hiljaa" ja pysymään piilossa ikään kuin hän "suojelemalla" poikia sodan todellisuudelta samalla asettaisi heidät vain puoliksi suojaan. Tällainen puolihuolimaton suhtautuminen tuntuu emotionaalisesti epärealistiselta. Grayn käskyt eivät ole tarpeeksi imperatiivisia, eikä tämä elokuva loppujen lopuksi muutenkaan uskalla mennä todella lähelle pahuutta ja kuolemaa. Sen ratkaisut ovat siihen liian helppoja ja ennalta arvattavia.

Tuntuu mauttomalta ja väärältä joutua sanomaan, että jokin Ranskan miehitystä eli kuolemanvakavaa asiaa käsittelevä elokuva olisi melko yhdentekevä, ikään kuin elokuvan yhdentekeväksi sanominen tarkoittaisi sitä, että sanoja suhtautuu historialliseen ajanjaksoon kevyesti ja epäkunnioittavasti. Ehkä onkin niin, että ongelma on siinä, että minkään draaman on hyvin vaikea käsitellä jotakin niin hirveää kuin vaikka juutalaisten kansanmurha, jota tässäkin sivutaan ja se, että natseja on erittäin vaikea kuvata sortumatta kliseisiin. Toisin sanoen Charlotte Gray jää loppujen lopuksi melko kevyeksi katsomiskokemukseksi Cate Blanchettin ansiokkaasta näyttelijäntyöstä huolimatta. Se ei nimittäin käsittele kuolemaa tarpeeksi raastavasti, vaikka siinä onkin pari teloituskohtausta. Ehkä onkin niin, että menetys, kuolema ja sodan kauheus eivät lopulta olekaan "realistiseen" kuvaukseen pyrkivän elokuvan tavoitettavissa, vaan lieviä fantasiaelementtejä sisältävä elokuva voi päästä lähemmäksi pimeyttä. Vaikkei esimerkiksi Amenabarin The Others olekaan sotaelokuva, se käsittelee naisen surua sodassa kuolleen miehen johdosta äärimmäisen kouriintuntuvasti. Tällainen ammottava menetyksen tuntu puuttuu Charlotte Graystä täysin. Sitä ei voi ainakaan pitää onnistuneena melodraamana, koska se ei juurikaan kosketa. (Tietysti on aina mahdollista, että allekirjoittanut on paatunut ihminen.)

On kuitenkin suuri helpotus, ettei Charlotte Grayssä sorruta ylipateettisiin musiikkivalintoihin kuin pari kertaa. Omassa lajissaan sitä voi pitää ihan kelvollisena viihteellisenä rakkauselokuvana, jonka taustana "sattuu olemaan" Ranskan vastarintaliike ja saksalaismiehitys. Kyllä se ainakin Kapteeni Corellin Mandoliinin peittoaa mennen tullen.