Aikamatkustajan vaimo kotikatsomo

Audrey Niffeneggerin samannimiseen kirjaan perustuva Robert Schwenken ohjaus Aikamatkustajan vaimo ei nimestään huolimatta ole tieteiselokuva, vaan romanttisväritteinen ihmissuhdedraama. Ajassa matkustaminen on vain viitekehys kahdelle kysymykselle: Mitä tapahtuu parisuhteelle, jos toisella osapuolella on parantumaton geneettinen sairaus? Miten toisen kumppanin pitkät ja äkilliset poissaolot vaikuttavat suhteeseen?

Eric Banan esittämä kirjastonhoitaja Henry DeTamble on pienestä pitäen siirtynyt hallitsemattomasti ajassa eteen ja taaksepäin geneettisen sairauden takia. Syy siirtymiseen on tietysti silkkaa hölynpölyä, mutta niitä ei elokuvassa kovin tarkasti edes yritetä selitellä. Samoin aikamatkustuksen paradoksit kuten oman itsensä tapaaminen ja muu vastaava on jätetty viisaasti vähemmälle. Aikamatkustus on vain viitekehys perhe- ja ihmissuhteiden selvittelyyn sekä osittain myös ihmisen kohtalon ja vapaan valinnan pohdiskeluun.

Samantyyppisiä teemoja käsitteli nuorisoelokuvien klassikko, Paluu tulevaisuuteen -sarja. Siinä aikamatkustus oli teknisempää ja tapahtui näyttävämmin ydinkäyttöisen DeLorean-auton avulla, sillä Paluu tulevaisuuteen -elokuvassa todettiin viisaasti, että vaikka ihminen matkustaisi ajassa taaksepäin, niin hän ei matkustaisi maantieteellisesti mihinkään suuntaan. Henry DeTamble sen sijaan liikkuu sekä ajassa että paikassa, päätyen milloin minnekin ja aina alasti.

Henry DeTamblen siirtymisillä on elokuvassa kuitenkin tietty säännönmukaisuus. Hänen vanhempi minänsä palaa ajassa taaksepäin tapaamaan pientä kuusivuotiasta Clare-tyttöä ja tapaa tätä vuosien ajan. Clare (aikuisena Rachel McAdams) rakastuu Henryyn ja haluaa tämän vaimoksi. Lopulta Clare tapaa nuoremman Henryn, joka ei kuitenkaan tunne Clarea, koska ei ole vielä palannut ajassa taaksepäin.

Ajatus iättömästä ja ajattomasta rakkaudesta, joka on määrätty jo tulevan vaimon lapsuudessa voi kuulostaa tavattoman herttaiselta ja romanttiselta. Kyynisempi katsoja saattaa tosin havahtua kesken elokuvan siihen, että hetkinen, nyt siellä aikuinen alaston äijä huutelee pöpeliköstä kuusivuotiaalle pikkutytölle tietoisena siitä, että hänen on tehtävä pikkupirpanaan pysyvä romanttinen vaikutelma, koska tytöstä tulee hänen vaimonsa.

Elokuvissa tämänkaltaista miestä kutsutaan kenties aikamatkaajaksi, mutta ainakin minun lapsuudessani lapsia lähestyviä alastomia äijiä kutsuttiin joksikin vallan muuksi. Siitä oli ainakin romantiikka kaukana, kun Pernon syvistä metsistä 1980-luvun puolivälissä vaikuttanut semilegendaarinen namusetä ”Pernon Pussipää” hetkutteli vehjettään 7–10-vuotiaiden pikkutyttöjen ja -poikien edessä lasten leikkipuiston aidan takana. Tosin mistä sen tietää, vaikka siinä olisi suomalainen aikamatkaaja vain tutustunut tulevaan puolisoonsa.

Hyvin kuvattu, kirjan ylimääräiset sivujuonet viisaasti ohittava ja kompakti teos vetoaa joka tapauksessa katsojaan onnistuneen emotionaalisesti, joten on varmasti järkevämpää pitää vähemmän nostalgiset lapsuusmuistot ja modernin ajan kirous eli liika kyynisyys aisoissa. Varsinkin jos Aikamatkustajan vaimoa sattuisi jonain päivänä katsomaan naisseurassa ja herkkien hetkien toivossa.