Palatsin hohto sammuu

Australialainen Baz Luhrmann ei pelkää tarttua haasteisiin. Viihteellisen, musiikilla kyllästetyn elokuvan airut isolla A:lla tuo tällä kertaa filmatisoinnin F. Scott Fitzgeraldin klassikkokirja Kultahatusta nähtäväksemme. Aiemmin muun muassa Jack Clayton on ohjannut kirjasta samannimisen elokuvan vuonna 1974, pääosissa Robert Redford ja Mia Farrow.

The Great GatsbyKertojana ja tarinankuljettajana toimii Nick Carrawayn hahmo (Tobey Maguire), kirjasta poiketen toipuvana ja masentuneena alkoholistina, joka rupeaa terapeuttinsa luona kirjoittamaan kirjaa kokemuksistaan ja tutustumisestaan erikoiseen, sikarikkaaseen Jay Gatsbyyn (Leonardo DiCaprio) 1920-luvun kieltolain New Yorkissa, tai tarkemmin sekä uusrikkaiden että vanhan rahan Long Islandilla.

Elokuvassa siis edetään takaumin. Vaatimattomasti elelevä Nick vuokraa mökinmörskän Gatsbyn palatsin vierestä, ja tapaa pitkästä aikaa serkkunsa Daisyn (Carey Mulligan), joka asuu ärjyn aviomiehensä Tom Buchananin (Joel Edgerton) kanssa palatsissaan lahden toisella puolella. Käy ilmi, että mielettömiä juhlia mielettömissä puitteissaan joka viikonloppu järjestävä Gatsby rakastaa Daisya, ja on hommannut suureelliset olosuhteet vain saadakseen tämän huomion. Kyyhkyläiset ovat nimittäin tavanneet vuosia aiemmin ensimmäisen maailmansodan aikaan, mutta köyhistä oloista tuleva Gatsby ei lopulta kelvannutkaan eri yhteiskuntaluokasta tulevalle, rakkauden silti repimälle Daisylle. Nyt Nick ja itseään koskevia, mystisiä tarinoita vaaliva Gatsby ystävystyvät, Daisy ja Gatsby tapaavat uudelleen, ja ainekset draamaan ovat kasassa.

The Great GatsbyThe Great Gatsby – Kultahatun (2013) alku on tutun räjähtävää Luhrmannia. Kieltolain aikaan viinabisneksillä rikastuneen Gatsbyn juhlat ovat kosteita ja kiihkeitä, elämä raivoavaa visuaalista ilotulitusta, jossa jazz soi ja naiset ovat pirun hyvännäköisiä. Paitsi kun Luhrmannista on kyse, jazz ei tietenkään soi. Jay-Z on tuottanut elokuvan soundtrackin, laulajina kuullaan Beyoncéa, Lana Del Reyta, André 3000:tta. Tuleepa mieleen Sofia Coppolan Marie Antoinette (2006), jossa tanssittiin 1700-luvun lopun Versailles'ssa muun muassa The Strokesin tahtiin.

Elokuvan alku on tahdissaan pyörryttävä, samalla lailla huumaava kuin Moulin Rougessa (2001) aikoinaan. Sirpaleisuus ja päällekkäisyys ja erilaiset tekstuaaliset ylimenot ovat tälläkin kertaa läsnä. Opportunismi ja korruptio kukoistavat, kaupunki elää salakapakoista, materialismista ja elämänjanosta. Aivan upeita ovat 1920-luvun kuosit, kuviot, värit ja materiaalit. Miten hienolta Daisyn hiukset voivatkaan koko ajan näyttää!

The Great GatsbyTässä on elokuvan ongelma. Jos on aikaa ihastella ja tarkkailla Nickin raidallista neuletta samalla, kun tarinan olennaisia hetkiä koetaan, tai jos vain jää tuijottamaan herkeämättä Carey Mulliganin täydellistä olemusta kiinnostumatta mistään muusta ympärilläolevasta, on joku väistämättä mennyt pieleen. Superrikkaiden ihmisten ongelmia, eli tällä kertaa yltäkylläisen elämän sisällöttömyyttä, ei jaksa oikein seurata. Fitzgeraldin alun perin kiehtovat ja mystiset hahmot eivät herää kunnolla henkiin. Elokuvantekijöiden omissa tulkinnoissa, jota elokuvanteko kai väistämättä aina on, ja tähän aikaan mukaistamisessa – tässä tapauksessa juuri musiikin kohdalla – ei välttämättä ole mitään vikaa, mutta niitä ei pitäisi tehdä henkilöhahmojen tai tarinan jännitteen kustannuksella.

Emotionaalisesti elokuva ei tarjoa juuri mitään, vaikka suuresta rakkaudesta ja draamasta pitäisi olla kyse. Tragiikka ei välity edes kuoleman puuttuessa peliin. DiCaprio ja etenkin Mulligan yrittävät kyllä parhaansa, ja ovatkin karismaattisia, mutta se ei riitä. Maguiren ja samalla Nickin epäkiitollinen rooli on olla välikappale, joka kuljettaa tarinaa, mutta eipä Maguiresta muuhun olisikaan. Sinänsä sympaattinen näyttelijä ei vain näytä kypsyvän ilmaisussaan, vaan muljauttelee sinisiä silmiään yhtä valjusti kuin jo poikana. Se mikä toimi Wonder Boysissa (2000) on kyllä jo nähty, kiitos vaan.

The Great GatsbyNarratiivisesti lopulta kiinnostava on hetki, jolloin luokkaerot ja yhteiskuntaluokan merkitys Long Islandin maailmassa todella paljastuvat. Herrasmiehen elkeet voi opetella, mutta menneisyyttään ei voi kokonaan pyyhkiä pois. Symbolismia ei elokuvasta puutu, rautatien rakennustyömaa Manhattanin ja Long Islandin välillä toimii kipupisteenä, ratkaisevana harmaana näyttämönä, jossa vähempiosaisten kurjuus kulminoituu.

3D-tekniikan olisi tällä(kin) kertaa voinut jättää väliin. Luhrmann pärjäsi ilman sitä aikaisemmin, eikä se totisesti tuo elokuvaan tälläkään kertaa lisäarvoa.

* *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 2,1 / 7 henkilöä


Powered by Preview Networks