Elvis valkokangas

Elvis Presleyn kuolemasta tulee elokuussa kuluneeksi 45 vuotta. Käsikirjoittaja-ohjaaja Baz Luhrmann on tarttunut uransa ehkä suurimpaan haasteeseen lähtemällä tekemään suurelokuvaa rockin kuninkaasta.

Elvis jatkaa visuaalisesti näyttävää ja äänimaailmaltaan täyteläistä linjaa, jota ohjaajalta on aiemmin nähty muun muassa elokuvissa William Shakespearen Romeo ja Julia (1996), Moulin Rouge! (2001) ja The Great Gatsby – Kultahattu (2013). Luhrmannille tuttuun tapaan myös Elvikseen on ympätty mukaan nykypäiväisempää musiikkia, mutta se ei juuri häiritse, mitä nyt joissakin kohdissa pisti korvaan, että nyt ei olla ihan ajankuvan mukaisissa soundeissa.

Aiemmin Elviksen elämän läpileikkauksia on nähty lähinnä televisioon tuotetuissa elokuvissa ja sarjoissa. Näistä mainittakoon John Carpenterin ohjaama hidastempoinen ja dokumenttimainen tv-elokuva Elvis (1979), jossa elvistelee kiitellysti Kurt Russel. Luhrmannin Elvis on ensimmäinen varsinainen aihetta käsittelevä elämäkertaelokuva teatterilevitykseen, ja se on tuotettu nykyaikaisempaan tapaan, jossa on paljon nopeita leikkauksia ja tarina poukkoilee ajasta ja paikasta toiseen turhankin tiuhaan.

Elokuvan tarina kulkee Elviksen managerin eversti Tom Parkerin (Tom Hanks) kautta, joka toimii elokuvan kertojaäänenä. Siinä seurataan paitsi Elviksen uraa lapsuuden ajoista kuolemaan myös Parkerin itsensä tarinaa. Parkerin elämähän jatkui parikymmentä vuotta pidempään kuin Elviksen.

Läpeensä kiero ja peliriippuvainen Parker toimi osaltaan Elviksen uran edistäjänä mutta myös tuhoajana, joka tunnetusti vei 50 prosenttia suojattinsa tuotoista ja tukahdutti tämän unelmat maailmankiertueista. Loppua kohden elokuva tuntuu jopa junnaavan paikoillaan, mikä toisaalta saa katsojan samastumaan Elviksen tuskaan tämän jäätyä Vegasin vangiksi.

Suurin kysymys varmasti oli ennen elokuvan ilmestymistä se, minkälainen Elvis tullaan näkemään ja kuka häntä esittää. Sopivan Elviksen löytäminen ei olekaan mikään helppo tehtävä, vaikka hän onkin yksi imitoiduimmista hahmoista ja elää ja voi hyvin lukuisten kopioiden toimesta, jotka keikkailevat edelleen päivittäin Las Vegasissa ja ympäri maailmaa. Elvis on populaarimusiikin suurimpia ikoneita, jonka ulkomuoto ja ääni ovat myös erittäin tunnistettavat. Niinpä katsojilla on tässä suhteessa lupa odottaakin, että näyttelijä näyttää ja kuulostaa ainakin riittävästi rockin kuninkaalta.

Koekuvauksista Elviksen rooliin valikoitui tuotantotiimin vakuuttanut Austin Butler, joka on paneutunut huolella roolinsa ja antaa kaikkensa. Joutuipa näyttelijä jopa sairaalaan kuvausten jälkeen. Lisäarvoa tuo vielä se, että hän laulaa osan kappaleista itse. Butler lunastaa paikkansa ja on roolissaan vähintäänkin riittävän hyvä, eikä tarkoituskaan ole olla mikään klooni. Parhaimmillaan hän on musiikkiosuuksissa ja etenkin nuorempana ja hyväkuntoisena Elviksenä. Lanteet liikkuvat varsin hyvin ja Butler onnistuu ajoittain saamaan mukaan jopa häkellyttävän aidon tuntuista Elviksen ilmeikkyyttä.

Tom Hanks puolestaan suoriutuu roolistaan enemmänkin rutiininomaisesti, mutta toki hienosti, kuten pariin kertaan Oscar-palkitulta näyttelijältä sopii odottaa. Molempien osalta maskeeraus on onnistunut hyvin. En tunnistanut Butleria samaksi henkilöksi, joka esiintyy Tarantinon Once Upon A Time in Hollywoodissa (2018), ja Hanksin hahmo saattaa tuoda mieleen jonkun Batmanin arkkivihollisen, mikä voi puolestaan liittyä elokuvan sarjakuvaviittauksiin.

Yli kaksi- ja puolituntisesta kestostaan huolimatta elokuva jää harmittavan pinnalliseksi ja monet Elviksen elämänvaiheet kelataan pikavauhtia läpi. Tosin on selvää, ettei yhteen elokuvaan ole mahdollista kovin syvällisesti koko elämää ja uraa mahduttaakaan, ja Luhrmannin Elviksessä pääpaino on Elviksen ja Parkerin välisessä suhteessa.

Elviksen elämä ja ura on niin moneen kertaan dokumentoitu ja tuttu, ettei elokuva anna siihen juuri mitään uutta. Katsoessa vain odotti, miten mitkäkin kiinnekohdat uran vaiheilta on kuvattu ja mitä jää mahdollisesti kuvaamatta. Ja tietysti musiikin osalta sama juttu: mitkä kappaleet kuullaan ja mitä jää pois? Toisaalta mietitytti, mitä tästä kaikesta ehtii sisäistää, jos Elviksen elämäntarina ei ole ennestään kovin tuttu.

Kun tehdään Elviksen kaltaisesta suuresta tähdestä elokuvaa, yleisökin varmasti odottaa näkevänsä jotain mittasuhteisiin sopivaa. Luhrmann on onnistunut tekemään näyttävän henkilökuvan, jossa on upeita kohtauksia, vaikka kokonaisuutena ei tullutkaan ihan täysosumaa. Tämänkaltaisten elokuvien olennaisen tärkeissä musiikkinumeroissa on kuitenkin onnistuttu ja niissä päästään parhaimmillaan oikein hyvään tunnelmaan fanihysterioineen.

Lopussa kuvaan tuleva oikea Elvis kruunaa elokuvan, kuin alleviivaten sen tosiasian, ettei voi olla kuin yksi ja ainoa Elvis.