Hui, humanoidi!

Ajatus ihmisiä makuuhuoneista koetarkoituksiinsa sieppaavista avaruusoliosta on läpeensä hölmö. Hölmö, mutta riittävän karmiva toimiakseen kauhutrillerin polttoaineena. Harmaissa alieneissa kun tuntuu lähtökohtaisesti olevan jopa jotain paljon pelottavampaa kuin missään yliluonnollisissa demoneissa tai räyhähengissä. Scott Stewartin (Legion, Priest) käsikirjoittama ja ohjaama Dark Skies on onneksi tajunnut, etteivät alienit yksin kanna koko elokuvaa ja yhdistää humanoidit lähiöperheen kriisiin.

Dark SkiesLacy (Keri Russell) ja Daniel (Josh Hamilton) asuvat kahden lapsensa kanssa kalifornialaislähiössä. Talous on tiukilla ja suhdekin kai vähän rakoilee. Esikoinen (Dakota Goyo) polttelee pilveä paria vuotta vanhemman kaverinsa kanssa. Kuopus (Kadan Rockett) puolestaan näkee outoja unia Nukkumatista ja yölliset vierailijat rakentelevat perheen keittiöön geometrisia installaatioita. Asetelma on hieman sama kuin M. Night Shyamalanin Signsissa (2002) tai Tobe Hooperin Poltergeistissa (1982), jota Dark Skies erityisen surutta lainaa.

Dark Skies on täynnä kliseitä, mutta tämä ei ole elokuvan ongelma. Pahempi puute on, ettei elokuva onnistu olemaan niin psykologinen kuin yrittää olla. Erityisesti Russell ja lapset tekevät kelvolliset roolityöt, mutta draama tuntuu silti olevan liiaksi tekosyy säikyttelylle. Vaikka arki muuttuu painajaiseksi, ei pelko nouse arkipäiväisestä. Myös mysteeri puuttuu, koska alusta asti on selvää, että kaiken takana on alien. Harmi, sillä pelottelupuoli on parhaimmillaan aidon karmivaa. Ufoilu olisi vain pitänyt jättää vähän vähemmälle ja keskittyä vielä enemmän psykologiaan sekä yhteisökuvaukseen.

Dark SkiesPuutteistaan huolimatta Dark Skies rakentaa jännittävän ja pelottavan tunnelman – vain tuhotakseen tämän täysin kolmannessa näytöksessä. Kun ydinperhe ja koira ovat kasassa, aloitetaan taistelu. Tuliaseet, check. Itsenäisyyspäivä, check. Vapaudenpatsas, check. Näillä eväillä päihitetään Atlantin takana ulkoavaruudenkin ongelmat. Toimivasti humanoidit jäävät sentään mielikuvituksen varaan, varjoiksi ja ääriviivoiksi. Myös J.K. Simmonsin hattupäinen new-age-hörhö piristää sekoilua.

Monet scifiä ja kauhua yhdistävät elokuvat toimisivat paremmin kolmen vartin televisiosarjan jaksoiksi puristettuina. Rönsyilevä Dark Skies ei ole poikkeus. Loppuratkaisu on sitä luokkaa, että sen jälkeen odottaa vaistomaisesti näkevänsä Äärirajojen (1995–2002) lopputekstit. Vaikka Dark Skiesin traileri pilaa monta säikäytystä, voi sitä käyttää lakmustestinä. Jos trailerin nähtyään haluaa nukkua valot päällä, kannattaa koko elokuva käydä katsomassa.

* *
Arvostelukäytännöt


Powered by Preview Networks