The Bus valkokangas

Suomessa vielä tuntemattoman latvialaisen Laila Pakalninan dokumenttielokuvaa The Bus voi suositella kaikille Baltian läpi bussilla matkustaneille, siitä haaveileville sekä matkakertomusten ystäville. Pakalnina tarkastelee elokuvassaan bussia tilana, joka yhdistää ongelmitta eri kansallisuuksiin ja sosiaalisiin luokkiin kuuluvia. Samalla elokuva tutkii myös bussin taittamaa maantieteellistä aluetta, jonka rajat ovat ajan mukana muuttuneet.

Elokuvan kaari on yksinkertainen. Eurolines-bussi lähtee Tallinnan linja-autoasemalta kohti Kaliningradia. Matkustajat hyvästelevät saattajansa ja pakkautuvat bussiin. Matkan varrella ihmisiä jää kyydistä pois ja heidän tilalleen tulee uusia matkustajia. Matkantekoa rytmittävät maiden rajoilla tehtävät passintarkastukset.

Pakalninan dokumenttielokuvan rakenne korostaa mainiosti sitä hieman absurdiakin tilakokemusta, joka bussimatkaan liittyy. Kamerat liikkuvat bussissa rohkeasti kaikkia matkustajia kuvaten. Lähikuvia on ymmärrettävistä syistä paljon, ja tunnelma on tiivis. Ohjaajan mukaan elokuvan päähenkilöt valikoituivat vasta Tallinnan bussiasemalla – ainoastaan matkareitti ja elokuvan rakenne oli suunniteltu etukäteen. Kukaan matkustajista ei kieltäytynyt kuvauksista, ja kuvausryhmä sai liikkua pienessä tilassa miten tahtoi. Kamerat liikkuvat usein bussin liikkeen vastaiseen suuntaan, mikä korostaa linja-autotilan erityisyyttä.

The Bus on yksityiskohtien elokuva. Bussimatkaa tarkastellaan monesta näkökulmasta, joista silmiinpistävin on reitin varrella olevien talojen ja virastojen tapahtumien kuvaaminen. Eurolines-logoin varustettu bussi pyyhkäisee ohi kuvan taka-alalla, kun etualalla hyörii mummo kotieläimineen. Pakalnina nostaa myös bussimatkalaisten joukosta esiin muutamia henkilöitä muotokuvien avulla. Ihmiset katsovat suoraan kameraan, sanomatta mitään. Elokuvan alun henkilökuvat ovat rakenteeltaan tiukkoja, eikä kuvattavan ilme ehdi värähtääkään. Loppua kohti henkilökuvat kuitenkin pitenevät ja keston myötä myös rakenne löystyy. Katseet alkavat suuntautua kameran ohi ja virnistykset valtaavat kuvattavien kasvot.

Elokuvan ääniraitaa on kuvailtu kokeelliseksi. Tässä kokeellisuus merkitsee lähinnä sitä, että ääniraita ei selitä kuvaa, vaan päinvastoin laajentaa kuvan ulottuvuudet visuaalisen materiaalin ulkopuolelle. Se laajentaa kuvattua tilaa samalla tavalla kuin matkustajista kuvatut muotokuvat laajentavat varsinaista tapahtumaketjua. Yksi esimerkki on matkan varrella tutuksi tullut vahvasti humalassa oleva iloinen pariskunta, joka jää pois eräällä linja-autoasemalla. Pariskunta kävelee poispäin bussista ja ääniraidalla kuuluu heidän keskustelunsa. Siitä käy ilmi, että pariskunta olisi halunnut Tallinnaan, mutta he nousivat vahingossa väärään bussiin.

Pakalninan elokuvaa lienee turha odottaa festivaaleja laajempaan teatterilevitykseen, mutta television dokumenttielokuvapaikoilla se saattaa hyvinkin vilahtaa. Onhan yksi elokuvan tuottajista suomalainen Pertti Veijalainen. Elokuvan maailmanensi-illassa Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla ohjaaja Pakalnina korosti tuotantoryhmän kansainvälisyyttä. Hänen mukaansa se oli avain myös siihen, että kuvaukset kansainvälisiä rajoja ylittävässä bussissa sujuivat niin hyvin. Kaliningradin rajallakin ryhmä sai kuvausluvan. Tax Free -myymälää sen sijaan ei saanut kuvata.

Ohjaajaa tuntuu kiehtovan valtioita erottavat rajat sekä niiden ylittäminen. Alkukuvana esitetty lyhytelokuva The Ferry (1996) käsittelee samaa aihetta ja ennakoi paikoin myös The Bus -dokumenttielokuvan yksinkertaisia ja tehokkaita kerrontakeinoja. The Bus -dokumentti välttää turhaa kikkailua ja tukeutuu tarkkaan suunniteltuun rakenteeseen, hyvin rajattuihin kuvakulmiin ja tehokkaaseen ääniraidan käyttöön.