Saddest Music in The World / Dracula: Pages From A Virgin's Diary valkokangas

Kanadalainen Guy Maddin (s. 1956) on pitkän uran tehnyt ohjaaja, jonka elokuvat ovat pysytelleet sitkeästi marginaalissa ja pienten piirien ihannoimina. Tämän vuoden Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla nähtiin kaksi Maddinin elokuvaa: lamakauden melankoliaa henkivä The Saddest Music in the World (2003) ja balettisovitukseen perustuva Dracula: Pages from a Virgin’s Diary (2002). The Saddest Music in the World on hirtehinen kertomus siitä, miten kanadalainen jalaton olutparonitar (Isabella Rossellini) järjestää kilpailun maailman surullisimmasta musiikista, jotta ihmiset itkisivät yhä vuolaammin oluttuoppeihinsa. Draculan tarina taas kerrotaan Marc Goddinin koreografiaan perustuvan baletin keinoin.

Sekä The Saddest Music in the Worldia että Draculaa leimaa vahva elokuvan ja sen historian taju. Maddin yhdistää surutta 1910-luvun estetiikkaa ja dokumentinomaista, ajoittain epätarkkaa kuvaa. Elokuvien kaunottarien värisevät, vahvasti meikatut kasvot poimitaan intiimeihin lähikuviin, jotka tuovat mieleen Lillian Gishin uran alkutaipaleen. Mustavalkokuva ja sen konventiot ovat molemmissa perusta, jota värillisten suodattimien tai satumaisten värikuvakohtausten sekaan ripottelu korostaa. Maddinin maailmassa mustavalkoinen on todempaa kuin yksikään väri, joiden tarkoitus on osoittaa houre- ja unitiloja tai kiihottaa katsoja huomaamaan veren todellinen väri.

Esteettisyydestään huolimatta tai ehkä juuri siksi Maddin paljastuu The Saddest Music in the Worldissa pirulliseksi nurkkapatriootiksi. Pirulliseksi, koska Kanada nostetaan musiikkikilpailussa väistämättä Yhdysvaltojen kilpakumppaniksi, mutta naurettavalla tavalla. Patriootiksi, koska kanadalaiset saavat elää kieltolain aikana onnellisina olutpöhnässään, kun jenkit kuuntelevat nurkkaradiostaan pohjoisten naapureiden ilottelua olutammeessa.

Samankaltainen "me vastaan muut" -asetelma kuuluu perinteisesti myös Draculaan, mutta harvoissa versioissa sen traagisuutta on osattu ilmentää samalla tavalla kuin Maddin balettitaltioinnissaan. Draculan ulkopuolisuutta alleviivataan myös näyttelijävalinnalla – roolin tanssii kiinalainen Wei-Qiang Zhang. Vaikka Dracula on elokuva, jossa tanssi on ilmaisun pääkeino, ei Maddin kuitenkaan tingi lainkaan elokuvallisuudestaan. Kameran kuljetus Mahlerin sinfonioiden tahdissa ja liikkeen näyttämisen ehdoilla lisää yhteyksiä saksalaiseen ekspressionismiin ja luonnollisesti F.W. Murnaun Nosferatuun (1922).

The Saddest Music in the Worldin keskiössä on tukku kipeitä rakkaustarinoita tulkitsijoina isä ja kaksi poikaa, joiden välissä taiteilee kaksi naista. Vaalean (Rosselini) ja tumman (Maria de Medeiros) naisen vastakkainasettelu luo vahvoja seksuaalisia ja myyttisiä jännitteitä, joihin miehet iästä riippumatta kompastelevat. Yllättäen Draculassakin Maddin nostaa esiin Van Helsingin (loistava Dave Moroni) kaihertavan kaipuun nuorta Mina Murrayta (CindyMarie Small) kohtaan. Kun vanha mies kaikkensa tehneenä kätkee takkinsa alle Minan revityn päällyshameen elokuvan viimeisessä kuvassa, on tunnekuohua vaikea välttää.

Guy Maddin ei ole varsinaisesti rajoja rikkova, mutta sitäkin taitavammin niillä liikkuva ohjaaja. Hänen molemmat elokuvansa ovat kiehtovia sekoituksia uutta ja vanhaa. Niissä hyödynnetään nykyaikaista teknistä osaamista, mutta samoin toistuvat jotkut varhaisimmista elokuvan konventioista, kuten lähikuvat ja iiris-kuvarajaus. Omanlaisensa tunnelman luo myös The Saddest Music in the Worldin läpi näkyvä ylisuuri raekoko. Perinteisten keinojen käyttö on kuitenkin raikasta ja innovatiivista, mikä todistanee omalla tavallaan sen, ettei elokuva ole ilmaisumuotona läheskään tiensä päässä.