The Boxer valkokangas

Nyrkkeilijän tuskainen taival

Irlantilaisuus on ollut olennainen osa kaikkia Jim Sheridanin ohjaamia elokuvia. Minun elämäni (1989), Pelto (1990) ja Isän nimeen (1993) olivat kaikki leimallisesti irlantilaisia, mutta samalla myös kansainvälisesti menestyneitä ja palkittuja elokuvia. Sheridanin hovinäyttelijä Daniel Day-Lewis on mukana myös hänen uusimmassa elokuvassaan The Boxer, joka - samoin kuin Isän nimeen - sivuaa Pohjois-Irlannin tulenarkaa lähimenneisyyttä ja nykypäivää.

Entinen lupaava nyrkkeilijä Danny Flynn (Daniel Day-Lewis vapautuu vankilasta 14 vuoden jälkeen ja palaa kotiinsa Belfastiin. Danny on päättänyt aloittaa uuden elämän ja palata kehään. Kaupungin poliittinen tilanne on kuitenkin kireä Pohjois-Irlannin rauhanprosessin jakaessa ihmisiä eri leireihin. IRA:n paikalliset pomot käyvät omaa valtataisteluaan: Tiukkaa linjaa edustava Harry (Gerald McSorley) lietsoo väkivaltaa kun taas Joe (Brian Cox) haluaa neuvotella. Joen tytär Maggy (Emily Watson) on Dannyn entinen rakastettu, jolla on teini-ikäinen poika ja jonka uusi mies on hänkin vankilassa. Danny joutuu eri eturyhmien valtataistelun välikappaleeksi ryhtyessään rakentamaan uutta elämää ja yrittäessään voittaa Maggien rakkauden puolelleen.

Rauha, rakkaus ja vapaus kulminoituu nyrkkeilykehään Jim Sheridanin elokuvassa The Boxer.

Nyrkkeilydraama

Ei liene sattumaa, että monet suurista urheilumaailmaa kuvanneista teoksista ovat nyrkkeilyelokuvia. Nyrkkeilykehään tiivistyy elämän dramatiikka pelkistetyimmillään. Kyse ei ole vain voitosta tai häviöstä: kunniallisesti hävinneessä nyrkkeilijässä on jotain selittämätöntä arvokkuutta, ylpeyttä tappion hetkelläkin. Vastaavasti lehmänkaupat tehnyt, sopuotteluun suostunut nyrkkeilijä on halveksittava ilmestys, perimiehisen lajin perusperiaatteet ja sitä kautta sielunsa myynyt petturi. Nyrkkeilyelokuvissa voidaan tarkastella niin miehisiä kunniakäsityksiä kuin rahavallan ja urheilun välisiä sidoksia. Kuka voisi unohtaa Scorsesen Kuin Raivon Härän äärimmäisen fyysiset ja visuaalisesti edelleen ylittämättömät nyrkkeilykohtaukset?

Nimestään huolimatta The Boxer ei ole "pelkkä" nyrkkeilyelokuva. Ottelutapahtumat eivät missään vaiheessa nouse hallitsevaan asemaan eikä niihin ladata sellaista dramaattista ylikuormitusta kuin nyrkkeilyelokuvissa yleensä. Oikeastaan se on enemmänkin poliittinen elokuva, jonka päähenkilö on nyrkkeilijä, elokuva mahdottoman rakkauden mahdollisuudesta poliittisen myllerryksen keskellä. Niinpä elokuvan pääpari nousee tarinassa etualalle.

Epäpoliittinen rakkaus

Emily Watson on tuttu jo Lars von Trierin Breaking the Wavesista (1996), jossa kamera hyväili antaumuksella hänen luonnollisen kauniita kasvojaan. Watsonin ja Day-Lewisin keskinäiset kohtaukset ovat hyvin emotionaalisia ja luontevuudessaan kaukana keskinkertaisen Hollywood-elokuvan kliseistä. Katsojalle ei syötetä edes sitä tavallista pakkopullaa, mukamas rohkeasti kuvattua rakastelukohtausta. Watsonin työskentelystä löytyy syvyyttä, hän tuo esiin sielullisen viattomuuden ja kovan elämänkokemuksen välisen ristiriidan.

Daniel Day-Lewis on aiemmissa elokuvissaan osoittanut olevansa muuntautumiskykyinen näyttelijä, joka pystyy uskottavasti esittämään niin viimeistä mohikaania kuin kehitysvammaistakin. Day-Lewis paneutuu kuvausten aikana tosissaan nyrkkeilykohtauksiin: hänen valmentajanaan toimi Barry McGuigan, irlantilainen höyhensarjan maailmanmestari, joka kehuu estoitta Day-Lewisin harjoitteluintoa ja ottelusilmää. McGuire väittää jopa, että Day-Lewisilla on huippunyrkkeilijän lahjat ja asenne. Liioittelua tai ei, joka tapauksessa elokuvan nyrkkeilykohtaukset näyttävät tosiaan nyrkkeilyltä eivätkä vapaapainilta niin kuin esim. Stallonen Rocky-elokuvissa.

Politiikka ja yhteiskunnan kahtiajakautuneisuus hallitsevat irlantilaisyhteisön elämää: arkielämän valinnat ovat politisoituneet. Se, kenen kanssa liikut tai missä pubissa juot oluesi, on kaikkea muuta kuin yhdentekevää. Pelon hallitessa yhteiskuntaa ihmissuhteiden henkilökohtaiset valinnatkin ovat poliittisia. Vankilassa viruvan IRA-miehensä hylkäävä nainen on koko yhteisön ongelma, uhka sen sisäiselle kiinteydelle. Kuten tällaisissa jyrkkien rajojen yhteisön kuvauksissa yleensä, myös tässä rakkaus asetetaan raja-aitojen kahlitsevuutta vastustavaksi ja lopulta ne murtavaksi voimaksi. Epäsäätyisen rakkauden sijaan kyse on epäpoliittisesta rakkaudesta, kahden kolhitun yksilön yritys heittäytyä mielettömältä vaikuttavaan suhteeseen ja siten rikkoa yhteisön kirjoittamattomia sääntöjä vastaan.

Hyvät ja pahat IRA:ssa

Dublinissa kuvattu teos ottaa kantaa Pohjois-Irlannin rauhanneuvotteluihin. Väkivaltaisia ratkaisumalleja tarjoava Harry edustaa IRA:n suoran toiminnan siipeä. Rauhanprosessia kannattava Joe puolestaan näyttäytyy realiteetit ymmärtävänä ja pommilinjaan tympääntyneenä pragmaatikkona. Näillä pelkistyksillä elokuva polarisoi IRA:n sisäiset erimielisyydet kahden henkilöhahmon keskinäiseksi valtataisteluksi. Kuva IRA:sta on näin ainakin hiukan moniulotteisempi kuin mitä kaavamaisemmissa hyvä/paha -asetelmissa. Väkivallan syyt löytyvät osittain velvoittavasta perinteestä, taistelussa menehtyneiden uhrien palvomisesta, siis kunniakäsityksistä. Elokuvan viesti on selvä: sotakirveet on haudattava ja menneisyyden painolastin kanssa on opittava elämään.

The Boxer on ammattitaitoisesti toteutettu, poliittisesti kantaaottava ja ajatuksia herättävä elokuva. Periaatteessa se siis täyttää laatuelokuvan kriteerit. Viime kädessä elokuvan tapa käsitellä henkilöhahmojensa keskinäisiä suhteita on kuitenkin varsin kaavamainen. Juonikuvio, jossa sankari käy kamppailua naisen sydämestä poliittisen juonittelun keskellä, on näyty monta kertaa aiemminkin. Irlantilaisuus tietysti tuo elokuvaan oman lisävärinsä, mutta "vaikeuksien kautta voittoon" -tyyppinen tarina ei luo elokuvaan sellaisia jännitteitä, että Boxerista kasvaisi todella suuri ja muistettava elokuva. Tästä huolimatta se puhuu kauniisti sen puolesta, että rakkaus on lopulta väkivaltaa suurempi voima.