Star Wars Episodi II: Kloonien hyökkäys valkokangas

Jälleen kerran keltaiset kirjainrivistöt valuvat tähtien väliseen aineettomuuteen ja ylväs tunnusmusiikki hivelee korvia. Metallinkiiltoinen avaruusalus suhahtaa valkokankaan poikki kohti tarunhohtoisen Coruscantin kaupunkiplaneettaa, jonka korkeimmat pilvenpiirtäjät puhkovat pilviverhoa. Iholla tuntuu tuttua vuosien takaista jännityksen kihelmöintiä: Nyt, nyt se alkaa! Mitäpä muuta sitä voisi vannoutunut Star Wars -fani enää toivoa?

Mutta ei kulu kuin noin 20 minuuttia ja koko digitaalisesti luotu maailmankaikkeus alkaa pikkuhiljaa vaikuttaa aina vain huonommalta. Takaraivoon hiipii pelko pahimmasta. Epäusko valtaa mielen. Sitä niin mielellään haluaisi antaa tekijöille mahdollisuuden. Mutta mikään, ei edes Voima itse voi auttaa asiaa. Jotain on pahasti pielessä.

Star Wars Episodi II: Kloonien hyökkäys sijoittuu kymmenen vuoden päähän ykkösepisodi Pimeän uhan päivistä. Vanha tasavalta repeilee liitoksissaan, kun useat aurinkokunnat haluavat eroon rapistuvasta keskushallinnosta. Liittokansleri Palpatine alias Darth Sidious (Ian McDiarmid) häärii edelleen ylimpänä myrkkysopan keittäjänä. Anakin (Hayden Christensen) ja Obi-Wan (Ewan McGregor) saavat tehtäväkseen suojella senaattoriksi ryhtynyttä Padmé Amidalaa (Natalie Portman), jonka henkeä uhataan. Obi-Wan alkaa tutkia salamurhayrityksen taustoja. Anakin jää kahden Padmén kanssa ja näiden kielletty rakkaus saa alkunsa.

Episodi II on maailman ensimmäinen kokonaan digitaalisesti kuvattu elokuva. Voisikin luulla, että se sopisi hyvin yhteen tietokoneella toteutettujen efektien ja taustojen kanssa, vaan toisinpa käy. Näyttelijät ovat joutuneet työskentelemään tyhjissä blue screen -tiloissa yrittäen vain kuvitella ympäristönsä ja suurimman osan vastanäyttelijöistäänkin. Ei mikään ihme, että he vaikuttavat lähinnä pikseleiden sekaan eksyneiltä orvoilta piruilta. Tällainen toteutustapa kaipaisi vahvaa henkilöohjausta, jota ohjaaja-tuottaja-käsikirjoittaja George Lucasin rahkeista ei nähtävästi löytynyt.

Tätäkin suuremmaksi puutteeksi muodostuu Episodi II:n täysin mitään sanomaton käsikirjoitus. Sekava juoni kompastelee ja puuduttavan jäykkä dialogi töksähtelee. Episodi I:ssä pintapuolisesti esitellyt henkilöhahmot jäävät vaille syvennystä, jota ne ehdottomasti olisivat jo tässä vaiheessa kaivanneet. Taistelu- ja takaa-ajokohtauksien sinänsä hienossa digitaalivilinässä matkasta putoaa viimeinenkin Tähtien sodan alkuperäinen seikkailun tuntu.

Anakin Skywalkerin eli tulevan Darth Waderin rooliin valittu Hayden Christensen esiintyy kuin ilmeetön puupölkky, jolla on ratakiskon luonne. Miten ihmeessä hänestä voi uskoa kehittyvän erään elokuvahistorian jykevimmistä roistoista, jolla on luonnetta ja karismaa? Muutkin henkilöt kuihtuvat ohjauksen puutteessa lähes statisteiksi, kun digitaaliset maisemat, hirviöt ja otukset tuntuvat saaneen ensisijan tekijöiden mielissä. Kaiken epäuskottavuuden huipuksi ennalta mainostettu romanssi Anakinin ja Amidalan kesken jää niin kylmäkiskoiseksi viritelmäksi, että on todella ihme, että Luke ja Leia saivat koskaan alkunsa.

Episodi I:n antamat lupaukset haihtuvat kuin pieru Saharaan jättäen jälkeensä vain rahastuksen pahan hajun. George "hillot himaan" Lucasista on näemmä kehittymässä oman imperiuminsa musta lordi, jolle on itsevaltiaan tavoin kehittynyt sokeus omiin tekemisiinsä. Episodi II jättää niin huonon jälkimaun, ettei sen karvautta saa fanin suusta edes Star Wars -purkalla pois.