Kandahar - aurinko kuun takana valkokangas

Kansainvälisen median mukaan Kandahar on talibanin päätukikohta, vihollisen, pahojen poikien pesäpaikka. Piste. Välillä uutisten marginaaleissa vilahtelee myös laajempi Afganistan, kuivuuden, nälänhädän, kulkutautien, sisällissodan, hirmuhallinnon ja anarkian musertama kärsimyksen ja pelon maa. Mohsen Makhmalbafin dokumenttidraama Kandahar - aurinko kuun takana asettaa uskonnollisen keskuksen tarinan tavoitteeksi, päätepisteeksi, jota kohti tehtävän matkan varrella katsoja kohtaa maan verisestä lähihistoriasta kertovia järkyttäviä episodeja.

Nafas on nuori afgaaninainen ja journalisti, joka on päätynyt Kanadaan paetessaan talibanin valtaannousua ja sen mukanaan tuomia ihmisoikeuksien riistoja. 1980-luvulla. 90-luvun lopulla talibanhallinnon aikana hän saa epätoivoisen kirjeen kotimaahan jääneeltä sisareltaan. Tämä on päättänyt tehdä itsemurhan pian tapahtuvan vuosituhannen viimeisen auringonpimennyksen aikana. Hän päättää lähteä auttamaan sisartaan. Vaikeudet alkavat jo Iranin rajalla, kun naisjournalistia ei haluta maahan. Matka etenee pikku hiljaa, burkhan varjossa, lahjonnalla, kaupankäynnillä, jatkuvan epäluulon, pelon ja vain lyhyiden luottamusten hetkien sävyttäessä kaikkia vaiheita. Militioiden, fundamentalististen koraanikoulujen ja rosvojoukkojen hallitsemassa maassa paljastumisen vaara vaanii kaikkialla eikä infrastruktuuriin, saati kulkuvälineiden saatavuuteen ole luottamista. Pimennys lähestyy, niin Nafakselle kuin tämän sisarellekin.

Makhmalbafin pienen budjetin reportaasimaisessa elokuvassa ei mässäillä efekteillä tai huimilla, monimutkaisilla kamera-ajoilla. Dokumentaarinen leikkaus pysyy toteavan tuntuisena ja välillä petollisen läpinäkyvän ja poissaolevan tuntuiselta. Katsojan täytyy muistaa muistuttaa itseään realismin luonteesta. Samalla leikkaus tekee elokuvasta episodipaloina etenevän roadmovien.

Näyttelijät, joista suuri osa on paikallisia "statisteja" puhuvat omilla kielillään ja omilla arkipäiväisillä diskursseillaan, jolloin järkytys kumpuaa aiheista: joukko rampoja kiistelee Punaisen Ristin vähäisistä ja rujoista proteeseista. Tästä joukosta kiertyy liikkeelle elokuvan riipaisevin kohtaus, jossa rammat kainalosauvojen avulla kilpaa nilkuttavat lentokoneista pudotettavia uusia tekojäseniä pyydystämään. Makhmalbafin hidastettu filmi ja musiikin käyttö on armotonta, mutta purevaa: rääsykansan groteskit Tulivaunut asettavat länsimaisen katsojan nostalgian, kulta-ajan kaipuun ja postmodernin tylsyys-chicin kirpeään, karaisevaan perspektiiviin.

Ohjaaja rakentaa kauheuksista myös toisen kriittisen näkökulman, jonka avulla hän osoittaa naisten sorron rehottavan kaikkialla, talibanhallinnon sydänalueiden ulkopuolellakin. Afgaanimies mallintaa peilin edessä vaimonsa burkhan ja proteesien avulla: patriarkaalisessa kulttuurissa naiseus on konkreettisesti, fyysisesti miesten rakennettavissa ja siten hallittavissa. Kohtauksessa, kuten muuallakin elokuvassa, tyydytään ilmiöiden kuvailuun, ei varsinaisten pitemmälle historiaan ja kansainväliseen politiikkaan ulottuvien syiden analyysiin.

Puute on merkittävä. Talibanhallintoa - kulttuurirelativistin pahinta päänvaivaa - saa ja pitää kritisoida yleismaailmallisten, olemuksellisten ihmisoikeuksien (todellako vain länsimaista kulttuuri-imperialismia?) näkökulmasta, ja tässä suhteessa elokuva onnistuu koskettavasti. Yhdysvaltain Afganistanin operaation (ainoa?) positiivinen saavutus oli talibanhallinnon kumoaminen. Jos maan lähihistoriaa ja -kulttuuria käsittelevä dokumentti tai draama ei tuo edes marginaalisesti esille alueen kehitykseen, esim. talibanin valtaannousuun, vaikuttaneita suurvaltoja, on vaarana joutuminen länsipropagandan työvälineeksi. Muiden, kunnioitettavien meriittiensä johdosta Kandahar - aurinko kuun takana ei ansaitsisi tulla nähdyksi vain retrospektiivisena perusteluna USA:n geopoliittisten intressien mukaiselle, alati kasvavalle sotilaalliselle läsnäololle keski-idässä.