Roolipeli valkokangas

Roolipeli on jännä pieni elokuva, jossa kahdella naisella on "huono vaikutus toisiinsa". Louise (Pascale Bussières) ja Nathalie (Emmanuelle Béart) ovat tunteneet toisensa pikkutytöstä asti, mutta he eivät ole tavanneet kymmeneen vuoteen. Noin kolmikymppiset ystävättäret tapaavat uudestaan, kun hammasproteeseja valmistava Louise näkee sattumalta Nathalien näyttelevän teatterissa. Elokuvan ranskankielinen nimi tarkoittaa sekä toistoa että harjoituksia. Roolipelissä se viittaa sekä naisten väliseen pakkomielteiseen suhteeseen että Nathalien uraan näyttelijänä. Nathalie tuntuu saaneen monia asioita, joita Louisekin olisi halunnut, mutta joiden savuttamiseen Louisella ei ollut joko lahjoja tai rohkeutta.

Pascale Bussières ja Emmanuelle Béart ilmentävät hienosti Louisen ja Nathalien fyysiselläkin tasolla toimivaa keskinäistä dynamiikkaa. Elokuvassa on useita kohtauksia, joissa naiset ovat lähellä toisiaan arkisissa tilanteissa ja tuntuu, että Béart ja Bussières näyttelevät koko vartalollaan. Heidän intiimiytensä ei vaikuta pakotetulta vaan luontevalta, kun he löhöilevät sängyssä yhdessä tai kylpevät samassa kylpyammeessa. Nathalie eroaa miesystävästään, kun taas Louisen aviomies vilahtaa kuvassa vain pari kertaa. Elokuva tapahtuukin lähinnä Louisen ja Nathalien välillä ja se saattaa hyvinkin aiheuttaa ärsyyntymistä vaikkapa niissä mieskatsojissa, jotka eivät voi sietää Thelmaa ja Louisea.

Joidenkin kriitikoiden mielestä tarina on "saippuaoopperamainen". Jopa on sanottu, ettei henkilöhahmoja ole motivoitu kunnolla. Olen toista mieltä. Elokuva onnistuu mielestäni tavoittamaan sellaisen ristiriitaisuuden, joka on tyypillistä juuri monikerroksisille henkilöhahmoille tai ihmissuhteille. Varsinkin Louisen ongelma on, ettei hän oikein itsekään tiedosta tai tunnista tunteitaan Nathalieta kohtaan. Pakonomaiseen toistamiseen jumiutunut Louise ei tajua toimintansa motiiveja: hän tietää vain, että hänen tulee olla lähellä Natalieta. Vaikka Louise tukee ja auttaa Nathalieta tämän teatteriuralla, hänellä on tavallaan myös "vampyyrimäinen" elinvoimaa imevä läsnäolo Nathalien elämässä. Louisen "rakkaus" tai "halu" Nathalieta kohtaan on hyvin omistavaa: on vaikea vetää rajaa sen välille, haluaako Louise Nathalieta, vai haluaako hän itse olla Nathalie. Ihan elokuvan alusta alkaen Louise mm. koskettelee sopimattomasti ystävättärensä tavaroita ja nuuskii ympäriinsä. Näissä kohtauksissa soiva dramaattinen musiikki alleviivaa sitä, että Louise näin tehdessään rikkoo tietyn intiimiyden rajan. Musiikki ei ole sellaista, jota soitettaisiin, jos Louise runollisen hellyyden vallassa katselisi ystävänsä tavaroita kunnioituksella. Louisen pakkomielteinen suhde Nathalieen onkin ennen kaikkea kleptomaaninen: se on varkaussuhde, ei rakkaussuhde.

Roolipeliä katsoessa tajuaa, kuinka harvoin näkee vastaavia elokuvia kahdesta miehestä. Jo se, että sanaparille "nälkäinen syöjätär" on mahdotonta löytää maskuliinista vastinetta osoittaa sen, miten harvinaista tällä tavalla kateellisten ja kompulsiivisten miesten esittäminen on. Jostakin syystä on vaikeaa kuvitella Roolipelin kaltaista julmuutta kahden miehen välille, mutta se saattaa tietysti olla vain mielikuvituksen puutetta.