Säädyllinen murhenäytelmä valkokangas

Miksi rakkaus ei tuokaan onnea, jota siltä odotetaan? Onnelliseksi eivät tule vaimo tai rakastajatar sen paremmin kuin kahden naisen välillä häälyvä uskoton aviomieskään. Onnea ei tarjoa uudelleenlämmitetty suhde, jossa muutaman ruusunpunaisen hetken jälkeen sama vanha piina vain voimistuu. Toisiaan henkisesti kiduttavat ihmiset ovat silti kykenemättömiä irrottautumaan toisistaan, sillä he pelkäävät yksinoloakin. Vastauksia ei ole tarjolla, mutta rakkauden ja onnellisuuden ongelmaa pohtii Kaisa Rastimon toinen elokuva, Säädyllinen murhenäytelmä, joka perustuu Helvi Hämäläisen vuonna 1941 ilmestyneeseen, omana aikanaan valtavaa kohua herättäneeseen samannimiseen teokseen.

© 1998 Kinotaurus & Kinoscreen

Tohtori Tauno Saarinen (Ville Virtanen) on Kansallismuseossa työskentelevä, hillitty ja hieman etäinen perheenisä. Viileys järkkyy, kun Tauno ihastuu kesäpaikan nuoreen lastenhoitajaan, Tellervoon (Saara Hilpinen), ja tiirailee tämän vaatteidenvaihtoa vintin työhuoneestaan. Tauno kirjoittaa intohimoisista ajatuksistaan 60-sivuisen "tutkielman", antaa sen vaimolleen Elisabethille (Päivi Akonpelto) ja pyytää tältä anteeksiantoa.

Hämmentynyt Elisabeth ei tiedä mitä tehdä, mutta tuskallisen pohdinnan jälkeen antaa miehelleen anteeksi. Ironista kyllä, anteeksiantoon mennessä kesäpaikalle yksin jäänyt Tauno on jo ehtinyt vietellä lastenhoitajatytön. Ja kuten aina, tyttö tulee raskaaksi. Samaan aikaan toisaalla Naimi, Taunon sisar (Henriikka Salo), riutuu ikävästä ja yksinäisyydestä. Hän ottaa yhteyttä vanhaan aviomieheensä Arturiin (Timo Jurkka). Suhde leimahtaakin hetkeksi uusiin liekkeihin, mutta paluu arkeen todistaa, etteivät vuodet ole muuttaneet kumpaakaan, vaan samat vanhat demonit vaivaavat edelleen suhdetta. Naimin pyristelyä uusvanhan miehensä oikkujen keskellä ei ainakaan helpota nurkissa vaaniva despootti-anoppi Ada (Kyllikki Forssel).

Loistava kotimainen

Porvariston intohimoja kunnollisen julkisivun takana kuvaava Säädyllinen murhenäytelmä on niin romaanina kuin elokuvanakin rinnakkaisteos Jotunin Huojuvalle talolle. Säädyllisen murhenäytelmän väkivalta on henkistä, mutta aivan yhtä julmaa. Tarinan henkilöt sopivat toisilleen mahdollisimman huonosti, he nostavat toisissaan esiin juuri ne pahimmat ominaisuudet piinaten toisensa lähes hengiltä - tahtomattaankin.

Säädyllinen murhenäytelmä on tarkkaan harkittu ja huolella hiottu kokonaisuus, jonka kaikki osaset tukevat toisiaan. Elokuva on visuaalisesti hyvin kaunis. Se käyttää viettelykohtauksen taustana kesäyötä järven rannalla, tohtorin fantasioissa huojuvia rypsipeltoja, Naimin häissä syksyn värikylläisyyttä, lapsen odotuksen ja syntymän taustana kipakkaa talvi-ilmaa ja lopulta kesäkodin auvoista ja aurinkoista, tuuletonta suvipäivää pihakeinussa eheyttämään perheen ja solmimaan irronneet langanpäät.

Maisemien lisäksi Rastimo lataa valtavan määrän symboliikkaa väreihin. Miljöö heijastelee kunkin henkilön sielunmaisemaa. Alussa Taunon ja Elisabethin sinisävyisen kodin nähdään kylpevän sinisessä valossa kuvaten viileyttä, joka avioliitossa vallitsee, kesäkoti - paikka-jossa-vietämme-hauskaa-kesälomaa - taas purskahtaa lakanoiden alta hehkumaan keltaisena pienintäkin yksityiskohtaa myöten. Naimin koti on puolestaan mustaa ja valkoista, kolkohko ja kulmikas, kuten Naimikin. Arturin huone on tietenkin syvän punainen budoaari.

Tapahtumat sijoittuvat vuosiin 1938-1939, toisen maailmansodan aattopäiviin. Lavastuksen lisäksi ajankuvaa tukee myös asiaankuuluva puvustus. Säädyllisen murhenäytelmän äänimaailma on hämmästyttävän rikas ja monimuotoinen, ja musiikkivalinnat, Toivo Kuula ja Oskar Merikanto, soittavat vienosti murheen soittoa.

Todentuntuiset henkilöt

Elokuvan tärkein anti visuaalisen kauneuden ohella ovat monimuotoiset, uskottavat ja todentuntuiset henkilöt. Vaikuttavimman roolisuorituksen tekee Ville Virtanen, jonka tuskaisat, elämää nähneet kasvot tuovat mieleen Jeremy Ironsin. Virtanen tulkitsee mieleenpainuvasti Taunon, intohimon ja säädyllisyyden välillä huojuvaa perheenisää, joka lopulta ei jaksa vastustaa nuoruuden houkutusta. Oman elämänsä yksitotisuuteen kyllästyneen tohtorismiehen kesäromanssilla on kuitenkin kauaskantoiset vaikutukset, kun hän tajuaa piikatytön tulleen raskaaksi. Velvollisuudentuntoisena miehenä Tauno haluaa huolehtia tulevasta lapsestaan, ja tekeekin sen kömpelön tökerösti lainkaan huomaamatta, miten samalla murskaa oman vaimonsa tunteet. Taunon riemuitsee lapsen syntymästä miettimättä ollenkaan tapahtuman peruuttamattomia seurauksia.

Elisabethia tulkitsee jo Rastimon aiemmassa elokuvassa, Suolaista ja makeaa, vakuuttanut Päivi Akonpelto. Siveä ja kunnollinen Elisabeth on uhrannut koko elämänsä kodilleen, lapsilleen ja miehelleen. Hän on kuivakka, mutta säntillinen ja nuhteeton. Elisabethilta löytyy moraalista selkärankaa vaikka muille jakaa, ja niinpä hän antaa miehelleen anteeksi kaiken. Tosin ei pelkkää hyvää hyvyyttään, vaan myös siksi, että kulissit pysyisivät pystyssä eikä turvallinen elämänmeno liikaa järkkyisi. Loukattu Elisabeth hyväksyy velvollisuudentunnosta perheeseensä myös Taunon syrjähypyn hedelmän: "Se horjuttaa perheemme perusrakenteita, mutta on velvollisuutemme."

Henriikka Salon Naimi on henkilöistä traagisin. Naimin syvää yksinäisyyttä ei poista uudelleenlämmitetty avioliitto, sillä se tuo tullessaan vain uusia nöyryytyksiä ja lisää Naimin epävarmuutta itsestään naisena. Naimissa on kuitenkin vahvuutta, hän kykenee tekemään päätöksiä ja kantamaan niistä vastuun. Hän palaa miehensä luo, mutta kykenee lopulta myös lähtemään, ainakin fyysisesti, sillä henkisesti hän jää edelleen kiinni renttumieheensä Arturiin. Näennäisestä halveksunnastaan huolimatta Naimi kadehtii Elisabethia, sillä Elisabethilla on lapsia. Naimi jää lopussakin yksin.

Timo Jurkan Artur on feminiininen, syvästi narsistinen mies, joka osaa vain ottaa, ei antaa. Hän on oikutteleva, nautinnonhaluinen pikkupoika, jota äiti ohjailee miten tahtoo. Loistava Kyllikki Forsell Adana on ikääntyvä, oman arvonsa tunteva diiva, joka haluaa poikansa jakamattoman rakkauden ja ihailun. Omituisen, lähes insestisen suhteen haaletessa, kun Arturin tunteet kääntyvät Naimiin, Ada huvittelee nöyryyttämällä Naimia.

Rakkaus on yhtä kompromissia

Kauneudestaan huolimatta Säädyllisen murhenäytelmän tarina on pessimistinen: rakkaus on kompromissia, koskaan ei voi tulla onnelliseksi. Jonkinlainen tasapaino voidaan saavuttaa antamalla anteeksi ja lakaisemalla roskat maton alle, mutta aito ja pyyteetön rakkaus on mahdollista vain omia lapsiaan kohtaan. Henkilöiden jonkinlaisen onnellisuuden takeeksi nouseekin perhe. Taunoa ja Elisabethia yhdistää lapsi, joka heidät oli vähällä erottaa. Tellervo iloitsee lapsestaan ja myös Artur ja Ada saavat pitkään turvaa omituisesta äiti-lapsi-suhteestaan. Perheetön Naimi-parka vain jää aina vain yksin. Elokuvan tematiikka perheen merkityksestä ihmisiä koossapitävänä voimana puhuttelee edelleen, päättyyhän nykyään avioliitoista puolet eroon. Ovatko nykyajan ihmiset erilaisia kuin ennen, luovutetaanko liian helposti vai onko mahdollisuuksia tarjolla liikaa? Toisiko anteeksianto ja säädyllisyys kuitenkin sen onnen?

Verkkaisesti ja tyylillä etenevä Säädyllinen murhenäytelmä on elokuva, jossa kaikki elementit tukevat toisiaan. Siitä voi vilpittömästi sanoa: kerrankin hyvä kotimainen!