Romance valkokangas

Erotiikka, tuo mystinen käsite, jolla seksiä ja seksuaalista kanssakäymistä on käsitelty niin pornon, viihteen kuin taiteenkin alttareilla, kirvoittaa meissä ihmisissä niin paljon erilaisia mielikuvia ja ajatuksia. Ihmiset suhtautuvat erotiikkaan hyvinkin henkilökohtaisesti. Se, joka toisesta voi olla kuvottavaa, voi toisen mielestä olla mitä mielenkiintoisinta ja hyväksyttävää. Niinpä tässä ja nyt on kysymyksessä hyvin henkilökohtainen näkökulma.

Eroottisia ja shokeeraviakin elokuvia tehtailleen Catherine Breillatin viimeisin elokuva Romance saapui hienoisen vouhotuksen saattelemana Suomen ensi-iltaansa kesän lopulla. Jahkaamisen jälkeen pornahtavan rainan ikäraja laski K-18 luokituksesta K-16:sta. Tässä politikoinnissa elokuvan arvo on ollutkin suurimmillaan. Liberaalimpi suhtautuminen alkaa hiljalleen nostaa päätään täällä periferiassakin ja valkokankaille tohditaan sallia jo peräti konkreettista seksin kanssa vehtaamistakin. Tähän sitten loppuivatkin allekirjoittaneen positiiviset mielleyhtymät Breillatin Romancesta.

Caroline Duceyn esittämä Marie on elämäänsä seksin kautta kokeva nymfomaani, jonka poikaystävältä ovat halut joka öiseen lakanoiden välissä vehtaamiseen kadonneet. Niinpä Marie hakee pilluunsa täytettä niin isokankiselta playboylta, naisten kaataja pomoltaan kuin tuntemattomalta kulkuriltakin. Romancen tarina kumisee tyhjyyttä ja tyhjänpäiväisyyttään. Aivan kuten rehdin teollisissa hydrauliikkaelokuvissa panokohtausten välit täytetään Romancessakin jonninjoutavalla löpinällä, jolla onnistutaan elokuvan kestoa venyttämään katsojaa ylivertaisesti kiduttamalla.

Kyseenalaista roolileikkiä

Opettajana työskentelevän Marien mielestä mies arvostaa naista vain naidessaan tätä. Silti hän haluaa kasvottomia panoja, koska ei saa tarvitsemaansa rakastamaltaan mieheltä. Ja katsoja on epäuskoisen hämmennyksen vallassa. Pitääkö taas sietää näitä sukupuolien välisiä roolileikkejä? Kaipa naisnäkökulmalle on myös annettava tilansa kaiken maskuliinisen fallosmaailman tiimellyksessä. Silti suhtaudun tällaiseen suuren kuvotuksen riivaamana. En toki kiellä sitä, etteivätkö perinteiset hydrauliikkaelokuvat tekisi naisista hyväksikäytettäviä objekteja - mutta - se tapahtuu kuitenkin pornoteollisuuden pelin hengessä eikä suinkaan taiteen kaiken anteeksiantavalla armolla.

Kun erotiikkaan haetaan syvyyttä, ei se mielestäni tapahdu tytön heitukan kullinvajaus-mourunnalla. Ilmeisesti on syntynyt tarve asettaa nainen samaan moraalisesti tuomittavaan asemaan kuin mies. Mieshän on tunnetusti se tunteeton pilluhaukka, jolla on loppumattoman seksin nälkä. Nainen tällaisessa roolissa on toki rohkea ja välkky veto todistella miesten ja naisten saman arvoisuutta. Miksi naisen pitäisi sietää miehistä omistushalua ja määräysmentaliteettia ollessaan itsenäinen ja ajatteleva yksilö? No - ei miksikään, ja mikäli Romancessa tätä teemaa olisi vakavasti pohdittu sekä peilattu asetelmaa Marien elämässä, olisi lopputulos ollut todennäköisesti jotain aivan muuta. Nyt irtonaiset lauseet jäivät vain järjettömiksi sanapurskahduksiksi eritepurskahduksien lomaan.

Taiteella leimattua seksploataatiota

Harvoin on näkemäni elokuva ällöttänyt minua vastaavalla tavalla kuin Romance. Onnistui elokuva ainakin siinä tehtävässään: herätti kimpun vimmaisia ajatuksia. Päällimmäiseksi risonnan kohteeksi äityi elokuvan tematiikka. Kun seksistä puhuttiin rakasteluna ja rakastamisena, sai se ainakin minut mieskatsojana tuntemaan itseni loukatuksi. Vertaus tunteettomaan kullin kauttansa käyttäytyvään moraalikäsitykset romukoppaan heittäneeseen miehen rutjakkeeseen oli kaikessa kavaluudessaan rivointa, jota olen aikoihin kohdannut. En puolustele pornon suurkuluttajia saati niitä kavalia pilluhaukkoja, jotka murtavat naisten sydämiä, mutta Romancen kaltainen mustavalkoinen yleistäminen tuntui kohtuuttomalta. Tällä elokuvalla ei ainakaan todistettu naisten ylivertaisuutta, vaan päinvastoin ajettiin koko naisajattelu syvimpään rotankoloon, joka tasa-arvoisen demokratian alimmasta likaviemäristä löytyykään. Tämä elokuva loukkaa syvästi niin niitä miehiä kuin naisiakin, jotka kunnioittavat ja arvostavat toisiaan todellisen ystävyyden ja rakkauden kautta sekä osaavat rationaalisesti kommunikoida seksuaaliseen käyttäytymiseensä liittyen, eivätkä vain todenna elämäänsä panojen virtana, vaan todellisina elämän tunteellisina ja rationaalisina arvoina.

Romance on eksploataatiota - tai voisi kai sanoa seksploataatiota - pahimmillaan. Väheksyttävintä elävän kuvan ilmaisumuotoa mitä tiedän. Märkien karvakumpujen päämäärätön esittely ei ole mitään muuta kuin turhaa sensaatiohakuisuutta, jonka ansaan minäkin olen tätä kirjoittaessani langennut. Tämä ei olisi ansainnut näin monta kirjoitettua merkkiä, joten läträtään tässä nyt kaikki samalla likasangolla, perkele. Romancen voi surutta unohtaa samaan sarjaan niin Pasolinin Salòn (Salò o le 120 giornate di Sodoma, 1975) kuin Tinto Brassin Caligulan (Caligula, 1980) kanssa. Taiteen varjollahan on kiva masturboida perversioitaan ja kuinka helposti sille annetaankaan älyllisen kritiikin hyväksyvä leima.

Arvostan rehellisiä ihmisiä, jotka katsovat rehellistä pornoa. Hyvin alta kulmain suhtaudun niihin kultturellisteihin, jotka suu supussa hymisevät hyväksyvästi taiteellis-kulttuurisella persleimalla pyhitetyille "tabuja" rikkoville seksploataatiopätkille. Teatterin hämärässähän on kiva sormi pyllyssä ihastella taiteen varjolla raiskattua inhimillisyyttä. Jokainen tietää mitä värkkejä haarojen välistä löytyy ja jos niitä täytyy erikseen ihastella ja tirkistellä, niin turha sitä on silloin itseään hävetä ja perversioitaan kätkeä taiteen hattaroiden ylikulttuuriseen selustaan. Olkaa rehellisiä itsellenne ja ostakaa reilusti vaikkapa Kalle! Päihittää ainakin minusta ranskalaisen erotiikan esillepanon asiansa ilmaisussa.