Romance kotikatsomo

Catherine Breillat on ohjannut elokuvan, joka on herättänyt vouhotusta ja ällötystä myös siinä yleisössä, jolle se on selkeästi suunnattu, eli ns. älykköpiireissä. Tätä on vaikea ymmärtää, vaikka täytyy myöntää, että ensikatsonta oli monessa suhteessa hämmentävä kokemus allekirjoittaneellekin. Tämä hämmennys oli kuitenkin luonteeltaan (ainakin näin jälkeenpäin tarkasteltuna) positiivista, sillä se herätti ajatuksia ja keskustelua, joka nopeasti iskeytyi ihmisenä olemisen syvimpiin ja mutkaisimpiin osatekijöihin. Ja sehän on ellei automaattisesti hyvän, niin ainakin kiinnostavan elokuvan merkki.

Breillat kuvaa rankan kaunistelemattomasti nuorta suhdetta, miestä ja naista, jotka ovat olleet yhdessä muutaman aurinkoisen kuukauden. Elokuva alkaa siitä, kun pariskunta on mitä ilmeisimmin juuri ohittanut sen vaiheen, jossa ihastuksen kuuma värinä vielä hehkuttaa arkipäivää tuhannen auringon paahteella - ja siirtynyt seuraavaan vaiheeseen, jossa harva asia enää tuntuu niin tosijeessiltä. Kauniit nuoret ovat naineet naimasta päästyäänkin, mutta nyt Paulia (Sagamore Stevenin) on ainainen jyystäminen alkanut hatuttaa, varsinkin kun se on alkanut häiritä hänen minimalistista elämäntyyliään, vaatteet päällä nukkumistaan ja kavereitten kanssa hengailuaan. Paul olisikin valmis dumppaamaan Marien (Caroline Ducey) kanssa vehtaamisen oitis päästäkseen toteuttamaan itseään todemmin - lukemaan Bukowskia ja pureskelemaan sushia trendikkääseen ravintolaan omassa ihanassa seurassaan.

Marielle tämä ei kuitenkaan tuo onnen taivasta. Hän haluaisi kovasti jatkaa siitä mihin viimeksi jäätiin, eli tuntea ihon ihoa vasten ja hellitellä omaa pikku lintuaan. Paulin muuttuessa yhä kireämmäksi ja vastahakoisemmaksi seksin suhteen Marie käy ahdistuneemmaksi ja itseinhoisemmaksi - ja tästä alkaakin se varsinainen keitos. Elokuvan missiona on näyttää mitä tapahtuu naiselle, joka turhautuu ja inhottuu elämäänsä ja kokemiinsa tilanteisiin (ihmisiin, työhönsä jne.) niin, ettei pysty enää elelemään hilpeänä ja hyväntuulisena pikku söpöläisenä (mitä häneltä, kuten kaikilta naisilta odotetaan), vaan kasaa pahaa oloa ja ahdistusta sisäänsä kunnes sen on pakko päästä ulos, tavalla tai toisella.

Ja nyt tuleekin se varsinainen pointti, jonka esitän tässä vanhanaikaisesti käännöstempun kautta: Jos Romancen pääosassa olisi mies jota vituttaisi se, että hän ei aina saisi kun haluttaa (siis rakastamaltaan naiselta, joka on aiemmin ollut suostuvainen), mies joko a) ottaisi mitä haluaa, "maksoi mitä maksoi" tai b) joko ulkoisen (lainsäädännön) tai sisäisen (kunnioitus naisen itsemääräämisoikeutta kohtaan) motiivin ajamana hyppäisi junaan ja alkaisi ampua räiskytellä kanssamatkustajia, ohikulkijoita tai muita sellaisia. Entäs nainen? Naiselle superego harvoin sallii moista vapautuneen aggressiivista käytöstä, niin filkkamaassa kuin ollaankin - sen sijasta tytöt alkavat projisoida kipua ja tuskaa itseensä, kiduttaa ja rääkätä omaa parasta kaveriaan niin, että todella tuntevat elävänsä (vrt. anorexiat ja muut). Tässä tilassa kärsimys todentaa olemassaoloa oikein urakalla.

Marie hoitaa homman niin, että kun on ensin yrittänyt kaikenlaista ja tuloksetta "mourunnut kullia" tavalla jos toisellakin, hän murtautuu ulos ympyrästä ja lähtee metsästysretkelle. Saaliina ei vain ole se, mitä ensiksi luulisi (oma mielihyvä, kuten - kröhöm - useilla) vaan päinvastoin: itsekidutus ja -nöyryytys. Marie hakee kostoa Paulille, joka ei suostu hänen kanssaan naimaan, sekä itselleen, koska hän tuntee itsensä arvottomaksi ja hyljeksittäväksi aukoksi. Marien mielestä siitä, mikä on kaunista ja oikein rakastavaisten välillä, tulee likaista ja vääristynyttä, kun sitä tehdään sen itsensä vuoksi, ja siksi Marie katsookin parhaiten voivansa ruoskia itseään antautumalla jokaiselle kullikkaalle, joka hänen eteensä astelee.

Ja voi pojat - näitähän riittää! Halukkaiksi tarjoutuvat oitis italialainen könsikäs Paolo (Rocco Siffredi), Marien koulun rehtori (François Berleand) ja satunnainen ohikulkija, joka ilmoittaa olevansa valmis maksamaan naiselle 100 frangia, jos saa nuolla tätä. Hienoa mustaa huumoria: kuka tahansa nainen hermostuu, jos niille menee kadulla ehdottelemaan moisia, mutta Mariepa ei. Tämähän on juuri sitä, mitä hän haluaa: Nöyryytystä! Kuvotusta! Kipua! Iljetystä! Kerrankin hän voi tuntea saavansa vapahduksen, punnitsevansa tilit tasaan pseudoälykkö-Paulinsa kanssa; tulevansa myöhemmin kotiin kuin tämä, tietäen levittävänsä kielletyn hässinnän hajua Paulin vitivalkoiseen ja steriiliin maailmaan. Kyse on ennen kaikkea vallasta - tämä nyt ei varmaan ollut kenellekään uutinen - mutta se, että valta-teema tuodaan esiin näin raastavalla ja henkilökohtaisella tavalla on… henkilökohtaisella tasolla raastavaa.

Romancen kerronnan ja Marien tekojen takana on epätoivo ja ahdistus. Seksuaalisuus on tässä rainassa äärimmilleen pelkistettyä spektaakkelia: se on näytöksiä, jotka saavat melkeinpä pastissinomaisen roolin näiden viattomaan valkoiseen pukeutuvien, ulkokohtaisten ihmisten elämässä. Breillat tietää hyvin, että 12-vuotiaan tasolle jääneet katsojat Euroopan eri maissa huohottavat elokuvan seksikohtausten äärellä, ja siksi hän onkin tehnyt niistä kiiltäväksi silotettua pintaa - kuvia, jotka on tietoisesti lainattu suoraan pornokuvastoista. Niiden alla, naintien jälkeen, isketäänkin sitten vyön alle ja lujaa. Breillat tuntuu elokuvallaan allekirjoittavan ajatuksen, jonka mukaan seksin kulttuurinen kierrätys on kumuloitunut sellaisiin hypermittoihin, ettei sitä aitoa oikeaa asiaa enää tahdo löytää mistään. Seksistä, kuten kaikesta muustakin kierrätysmateriaalista on jäänyt jäljelle kuvia, joiden edessä näköaistillaan kontrolloimaan tottunut kaveri voi jälleen kerran tuntea olevansa Jotain - ongelma on vain siinä, ettei tällä kaikella ole mitään tekemistä ns. todellisuuden kanssa.

Romance on hyvin surullinen ja ahdistava elokuva. Raastavimpia kohtauksia elokuvassa on se, kun itseironinen naistenkaataja-rehtori sitoo Marieta ja tämä alkaa itkeä kipua ja tuskaansa pois. Se, minkä piti olla kiihottavaa ja nautinnollista muuttuukin epävarmuudeksi ja hätäännykseksi. Jos johonkin, niin SM:ään ei hapuilevuus kuulu! Marie muuttuu itkiessään pikkutytöksi, joka haluaisi käpertyä kasaan ja unohtaa pahan maailman, ja tällaisessa tilanteessa mies yrittää kömpelösti lohduttaa ja taputella poskea. Katsoja ei voi kuin riipaistuneena huoata sitä, miten kaukana nämäkin mies ja nainen toisistaan tuolla toisiaan koskettelevat.

Elokuvan katsominen on itsetietoisuudessaan ja härnäävyydessään sukua vaikkapa sellaisen dokumentin näkemiselle, jossa käsitellään pornoteollisuuden pimeitä piirteitä. Samalla tavalla kuin toistuvia raiskauksia esittelevään kuvamateriaaliin voi suhtautua eroottisena iltapalana, voi tästäkin elokuvasta nauttia sen seksikohtausten vuoksi. Vähän isommille ja kokeneemmille katsojille se kuitenkin tarjoaa välipalaksi sen tavanomaisen ihmissuhdesössön sijasta pureskeltavaa, jonka karvas maku ei ihan heti väljähdy.

ks. ensi-ilta