Roman Polanski: Wanted and Desired valkokangas

Vuonna 1977 huippuohjaaja Roman Polanskin elämä muuttui jälleen kerran, kun hänet pidätettiin Yhdysvalloissa 13-vuotiaan tytön seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Ennen tuomion antamista Polanski pakeni Ranskaan, missä hän jatkoi uraansa menestyksellä. Viime vuosina Polanskin oikeusjuttu on saanut uutta huomiota, kun dokumentti Roman Polanski: Wanted and Desired esitteli uusia todisteita tuomarin kyseenalaisesta toiminnasta Polanskin kanssa. Viime vuonna ohjaaja pidätettiin Sveitsissä, ja hän odottaa tällä hetkellä luovutusta Yhdysvaltoihin uutta oikeudenkäyntiä varten.

Marina Zenovichin Wanted and Desired ei kyseenalaista sitä, että Polanski harrasti seksiä 13-vuotiaan kanssa. Dokumenttia varten Polanskia itseään ei ole haastateltu, mutta monet vuoden 1977 tapahtumissa mukana olleet ovat vielä hengissä ja pääsevät sanomaan sanottavansa. Zenovich keskittyy sekavaan oikeudenkäyntiin sekä Polanskin elämään ennen raiskausta, yrittäen saada selville millainen henkilö Polanski vuonna 1977 oli.

Keskitysleirikokemukset ja vaimo Sharon Taten murha vuonna 1969 nostetaan esille Polanskia muokkaavina tapahtumina. Dokumentti ei suinkaan hyväksy Polanskin tekoa, vaikkakin siinä yritetään ymmärtää Polanskin mielen liikkeitä. Oikeudenkäynnin ruotimisen lisäksi dokumentti onnistuu myös luomaan äärimmäisen ristiriitaisen kuvan sekä Polanskista itsestään että suhtautumisesta häneen. Haastateltu on sekä Polanskin ystäviä että oikeudenkäynnin eri osapuolia, joista kukin tietysti antaa miehestä aivan erilaisen kuvan. Tämä kaksijakoisuus on antanut nimensä dokumentille: Yhdysvalloissa hän on etsintäkuulutettu, Euroopassa haluttu.

Polanskin oikeudenkäynti oli aikoinaan erittäin huonosti hoidettu, mikä tekee dokumentista mielenkiintoisen. Syyllisyydestä ei ole epäilystä, mutta jopa jutun syyttäjä myöntää, ettei ihmettele Polanskin paenneen ennen tuomion antamista. Tuomarina toiminut Laurence Rittenband kun oli kiinnostunut kuuluisuudesta enemmän kuin tasapuolisesta oikeudenkäynnistä. Rittenband piti jopa lehdistötilaisuuden kesken olevasta oikeudenkäynnistä ja orkestroi valeoikeudenkäynnin välttyäkseen huonolta julkisuudelta. Jos kyse olisi fiktiosta, jutun etenemisen voisi helposti tuomita vedetyn överiksi, sen verran omintakeisiin taktiikoihin Rittenband turvautui.

Elokuvassa myös vihjataan, että Polanskin tekemiset eivät olleet sinä aikana mitenkään ainutlaatuisia Los Angelesissa, ja hän joutui haaviin vain ulkomaalaisuutensa takia. Olipa niin tai näin, tarua kiehtovamman todellisuuden näyttämisen lisäksi dokumentti pakottaa miettimään, mikä olisi oikeudenmukainen loppu tarinalle. Polanskin uhri, joka myös esiintyy dokumentissa, on ajat sitten antanut anteeksi eikä halua, että juttua enää ruodittaisiin julkisuudessa. Voiko mahdollisesta uudesta oikeudenkäynnistä odottaa mitään muuta kuin armotonta mediamyllytystä, joka ei palvele sen enempää uhrin kuin yleisen oikeuskäsityksen tarpeita?

Vanha arkistomateriaali ja puhuvat päät muodostavat dokumentin rungon, mutta Zenovich on taitavasti dramatisoinut tapahtumia yksinkertaisin tehokeinoin ja käyttämällä sekä kuvaa että musiikkia Polanskin omista elokuvista. Etenkin Rosemaryn painajaisen musiikit petaavat absurdeja tarinankäänteitä hyvin.