Red Planet - punainen planeetta valkokangas

Vuoden 2001 ensimmäinen tieteisensi-ilta kiertää sitä jo läpeensä tuttua maisemaa kuin niin monet aiemmat scifi-seikkailut. Viimekesäinen avaruusalusten paraati oli vasta alkusoittoa. Kun on nähty jo Mission to Mars, Supernova, Space Cowboys ja nyt Red Planet, voidaankin miettiä hetkinen: "Mitä uutta auringon alla?" Yhtä kauan kuin avaruus pysyy hämäränä, tieteisseikkailut hääräävät tiedottomuuden peittelyssään vaikka millä hinnalla. 2001:n ylittämisen odottaminen ja yrittäminen ovat käyneet yhä puupäisemmäksi vuosi vuodelta, ja tänä vuonna tili ehkäpä osaltaan päätetään. On vain koitettava nauraa uskomattomille käsikirjoituksille sekä nauttia tekniikan tehokkuudesta ja siinä sivussa avaruuden mystisyydestä, jos sille annetaan tarpeeksi tilaa.

Niin, perusajatukseen: mikä saa ihmisen tutkimaan avaruutta ja toisia planeettoja? Red Planet haluaa väittää, että ihmisillä todellakin on suuri tehtävä tutustua Suuren Mystisen oloihin. Tämä tarkoittaa, että ihmiskunta on kuljettanut Marsiin levää, joka puolestaan on synnyttänyt happea - ihmisiä varten. Jostain syystä happi on kuitenkin päässyt loppumaan, ja tämän takia on kuusihenkinen astronauttiryhmä matkalla tutkimaan tilannetta.

Red Planet on kyllä suurimmaksi osaksi nautittavaa ja onneksi todistelematonta katsottavaa. Visuaalisesti se on upeasti valaistua ja sutjakasti kehyksissään pysyvää avaruusmaalailua. Mihinkään Mission to Marsin jumalalliseen kitschiin se ei edes haluakaan yrittää, vaan hulppeinta seurattavaa löytyykin vieraalla planeetalla syntyvistä moraalisista koettelemuksista matkalaisten välillä. Ryhmän vanhimpana toimii Terence Stampin näyttelemä Chantilas, joka jo ennen Marsiin laskeutumista puhuu siitä, kuinka ihmisen on pakko omata jotain uskoa, jos kerran matkaa keskellä avaruutta kohti tuntematonta. Pallomaisessa laskeutumisessa Chantilasille koituu pernarepeämä, ja hän haluaa heti jäädä siihen paikkaan kuolemaan: "Hei, näinhän sentään Marsin." Muut eivät juurikaan jaksa pistää vastaan.

Mikä tekeekään niin monen scifi-elokuvan dramaturgiasta sen, että ensin on mieletön halu päästä mystiseen tuntemattomaan, mutta heti parin minuutin kuluttua, kun elinolojen armottomuus on tullut kaikella tapaa selväksi, on heti kova kiire päästä takaisin painamaan kaasua alukseen. Tätä idiotismia ei kuitenkaan haluta kyseenalaistaa eikä juuri edes koomillistaa, niin tiukasta jutusta on aina kysymys. Mission merkityksestä jaksetaan puhua vielä paluumatkallakin. Niin Red Planetissakin, vaikka Marsin pinnalla viimeisiksi sanoiksi jäivät mainiot: "Fuck this planet."

Planeettavalloittajien naistähtenä on Carrie-Anne Moss, jonka kolea karisma viilettää avaruusaluksen teräskiilteessä kuin Sigourney Weaverilla aikanaan. Liekö Mossin Matrix-tausta syynä siihen, että elokuvaan on upotettu Marsinkin kutistava rakkausteema hänen ja Val Kilmerin roolihahmojen välille. Ne mission tulokset näkyvät viimeistään siinä, kun Kilmer Marsista selvittyään oppii, milloin hänen olisi ja olisi ollut oikea hetki suudella Mossia. Kaunista, vaan eiköhän sen voisi oppia täällä Maassakin.