Ranskalaista häähumua valkokangas

Ranskan historian 14. katsotuimmaksi elokuvaksi kohonnut, yli 12 miljoonaa katsojaa sikäläisiin teattereihin houkutellut Ranskalaista häähumua on oikein iloinen tapaus. Menestyksen salaisuus on hakattu aiheeseen. Elokuva kertoo perheestä, jonka kaikki neljä tytärtä ovat rakastuneet maahanmuuttajiin. Kolme vanhinta tytärtä ovat jo naimisissa ja heidän miestensä taustat ovat kirjavia: on juutalainen, muslimi ja kiinalainen. Aihe on ajankohtainen ja usein käsitelty ranskalaisessa elokuvassa, mutta harvoin näin rohkeasti ja viihdyttävästi samaan aikaan.

Kaikki alkaa kutkuttavalla illalliskohtauksella, jonka aikana loukkaannutaan tai halutaan loukkaantua taustalla piilevästä rasismista. Vaimojen vanhemmat (Christian Clavier & Chantal Lauby) hyväksyvät tilanteen, mutta eivät pysty täysin peittelemään pettymystään. Miksei kenellekään lapsista ole kelvannut ranskalainen mies?

Vävypojat kinastelevat keskenään ja perheenisä laukoo puolivahingossa omia semi-rasistisia kommenttejaan. Tämä on elokuvassa parasta. Se liikkuu koko ajan loukkaavan rajamailla, mutta dialogi on niin hyvin kirjoitettua, että tilanne pysyy koko ajan ohjaajan hallinnassa. Katsoja voi vain nauraa tilanteen absurdiudelle ja miettiä, miten itse toimisi hahmojen asemassa.

Varsinaiset ongelmat alkavat, kun perheen nuorin tytär ilmoittaa menevänsä naimisiin norsunluurannikkolaisen miehen kanssa, mikä tekee perheestä entistä kirjavamman. Kiusallinen suvaitsevaisuus vaihtuu avoimeen pettymykseen ja vanhemmat tyttäret sekä heidän vävynsä, jotka ovat juuri alkaneet tulla toimeen keskenään, tajuavat tilanteen uhkaavan heidän perheensä yhtenäisyyttä.

Ranskalaisessa häähumussa on muitakin vikoja, joista suurin on farssimaiseksi äityvä toinen näytös, jossa perheenisät lähtevät yhdessä kalaan ja vetävät kännit vain huomatakseen, että heidän ennakkoluulonsa toisiaan kohtaan ovat pohjimmiltaan samanlaista tuubaa. Tämä elokuva toimii parhaiten nojatessaan dialogiin, sillä slapstick ja pakotetut väärinymmärrykset eivät kliseisyydessäänkään jaksa naurattaa.

Loppuratkaisu tuntuu kaiken tämän jälkeen pakotetulta eikä morsiamen reaktio kaikkeen vaikuta uskottavalta. Siitä huolimatta on pakko myöntää, että elokuva naurattaa epätasaisuudestaan huolimatta aidosti ja usein. Tympeä kameratyöskentely olisi kaivannut lisää energiaa ja varsinkin afrikkalaisen isän ylinäyttelemistä olisi voinut hillitä, mutta muuten elokuvan parissa vierähtää oikein hyväntuulinen kaksituntinen.

Mikä parasta, elokuva auttaa suhtautumaan terveesti erilaisiin kulttuureihin. Tällaisesta aiheesta ei voisi lyödä näin rohkeaa vitsiä esimerkiksi kotimaisessa elokuvassa, ainakaan nykyisessä ilmapiirissä. Ehkä joskus tulevaisuudessa.