Perikato valkokangas

Perikato kuuluu niihin historiallisiin elokuviin, jotka ovat paljon mielenkiintoisempia historiapoliittisina keskustelunavaajina kuin itse elokuvina. On nimittäin aivan eri asia, arvioidaanko Perikatoa historiakeskustelun vai elokuvakritiikin näkökulmasta. Historiakeskustelun näkökulmasta se on faktoja ja aikalaislähteitä suhteellisen tarkasti seuraava ja Hitlerin persoonaa kiinnostavasti valaiseva teos. Elokuvakritiikin näkökulmasta se on jotain aivan muuta, ylipitkä, dramaturgisesti ontuva ja aiheeseen nähden paikoin suorastaan puuduttava elokuva.

Perikato keskittyy Hitlerin ja hänen esikuntansa viimeiseen kymmeneen päivään huhtikuussa 1945. Keskushenkilönä on Hitlerin nuori pikakirjoittaja Traudl Junge, joka seuraa läheltä Hitlerin lopullista luhistumista, Eva Braunin todellisuuspakoa kuin natsieliitin epätoivoista juonittelua. Valitettavasti tekijät eivät ole malttaneet pitäytyä tapahtumiin bunkkerin sisällä, vaan ottavat mukaan kuvauksia Berliinissä käytävistä taisteluista. Tarinalankoja ja henkilöitä on mukana aivan liikaa – kuin jossain neljän tunnin minisarjassa – ja keskeisiä toimijoita lukuun ottamatta suurin osa heistä jää katsojalle etäiseksi ja yhdentekeviksi. Tuntuu kuin tekijät olisivat historian painolastin uuvuttamina olleet kykenemättömiä tekemään tarpeellisia dramaturgisia valintoja.

Vaikka Perikato elokuvana olisikin keskinkertainen hieman samaan tapaan kuin saksalaisten aiempi suurhanke Stalingrad, on se silti historiallisesti erittäin mielenkiintoinen teos, jo pelkästään kolmannen valtakunnan viimeisten päivien kuvauksena. Historioitsija Joachim Festin kirjaan pohjautuva Perikato herätti melkoisen keskustelun Saksassa. Adolf Hitlerin maanisia piirteitä on nähty valkokankaalla ja televisiossa jo lukemattomia kertoja, ja voidaankin kysyä, miksi juuri tämä elokuva nostatti tunteita? Yksinkertaisesti siksi että Perikato on saksalaisten oma tulkinta toisen maailmansodan loppuvaiheista, ja siksi monella tapaa tulenarkaa tavaraa. Keskustelun ytimessä oli hyvin mielenkiintoinen ja hankala kysymys: pahuuden inhimillistämisen ongelma. Millä tavoin Hitleriä, pahuuden ruumiillistumaa, on soveliaista käsitellä valkokankaalla?

Bruno Ganzin Hitler ei ole karikatyyri, vaan ihminen. Jos tämä on pahuuden inhimillistämistä, niin jo oli aikakin. Monien televisiosarjojen irtoviiksisten, englantia murtaen puhuvien meuhkaajien perinne on muuttunut Hitler-tulkintojen taakaksi. Rooliinsa perinpohjaisesti syventynyt Ganz tarjoaa nyansoidumman tulkinnan. Hienointa Ganzin näyttelijäntyö on mielestäni alkukohtauksessa, jossa charmantti, isällinen Hitler ottaa Jungen heti pauloihinsa. Hitlerin seuramiespuolen näyttäminen selittää myös sitä hämmentävän tiukkaa otetta, joka hänellä oli moniin alaisiinsa ja joka sai heidät seuraamaan seonnutta johtajaansa katkeraan loppuun asti.

Pahuuden kuvaamista suurempi ongelma on elokuvassa mielestäni sellainen tragedian ylevyys, joka väistämättä liittyy päähenkilöiden kuolemaan – vaikka se ei olisi tekijöiden tarkoitus. Pieni, mutta merkittävä ele on se, ettei Hitlerin ja Eva Braunin ruumiita näytetä, toisin kuin muiden itsemurhan tehneiden natsijohtajien. Ikään kuin tragedian patamusta päähenkilö haluttaisiin vielä tällä tavoin nostaa muiden yläpuolelle. Massamurhaajan kuolema saa siten ympärilleen hohdetta, joka on ehkä draaman kannalta väistämätöntä, mutta todellisuutta ajatellen kovin vastenmielistä. Perikadon Hitler on, tekijöiden päinvastaisista tarkoitusperistä huolimatta, historiallinen "suurmies".

Elokuvan vaikuttavin kohtaus on aivan lopussa, kun tosielämän Traudl Junge pohtii syyllisyyttään. Vuonna 2002 kuollut Junge ehti kertoa tarinansa myös dokumenttielokuvassa Kuollut kulma – Hitlerin sihteeri, joka toimii Perikadon rinnakkaisteoksena. Joskus vain dokumentti voi kertoa enemmän kuin fiktio.