Pankkikeikka valkokangas

Mitä syntyy, kun naitetaan huumeisiin sotkeutunut ex-malli, kasa lontoolaisia pikkukonnia, rietasteleva prinsessa, perverssejä parlamentaarikkoja, musta vallankumouksellinen, kourallinen MI5-asiamiehiä, joukko kieroja poliiseja sekä Sohon pornokeisari? Viime vuosina laadukkaaseen draamaan keskittyneen brittiohjaaja Roger Donaldsonin (Kolmetoista päivää, Maailman nopein intiaani) käsissä kunnon keikkaleffa, joka lyö vaivatta laudalta amerikkalaiset kiiltokuvavastineensa.

Pankkikeikka perustuu tositapahtumiin – tai ainakin todelliseen pankkiryöstöön. Totta on, että vuonna 1971 Lontoossa ryöstettiin vanhalla kunnon tunnelitekniikalla Lloyds Bankin kassaholvi. Saaliin arvo oli miljoonia silloisia puntia, tekijöitä tahi ryöstettyä omaisuutta ei koskaan löydetty ja hallituksen "pyynnöstä" lehdistö vaikeni nopeasti koko tapauksesta.

Elokuvassa ryöstön pomohahmona on rikollisuransa perhe-elämään ja autokauppaan vaihtanut Terry (keikkakuvien vakiokasvo Jason Statham), jolle ryöstön järjestää mallinhommat huumekurirointiin vaihtanut Martine (mallinhommat näyttelemiseen vaihtanut Saffron Burrows). Liiga kasataan, keikka suunnitellaan, toteutetaan ja saalis saadaan turvaan, mutta pian kätketyt motiivit paljastuvat ja hetken koko operaatio tuntuu hajoavan käsiin.

Pankkikeikan mukaan ryöstö oli hallituksen junailema, sillä ryöstösaaliin mukana oli rikollisaktivisti Michael X:n (Peter de Jersey) kuninkaallisperhettä koskevaa kiristysmateriaalia. Oman mutkansa ryöstöporukan suunnitelmiin tekee holvissa niin ikään majaillut pornoparonin poliisilahjuskirjanpito.

Pian possen perässä on niin Lontoon alamaailma kuin kruunun agenttikatraskin ja suoraviivainen rikosjuoni muuttuu vähemmän suoraviivaiseksi juonitteluksi. Elokuva väittää sisäpiirin lähteen ansiosta kertovansa totuuden tapahtumista. Paha sanoa, sillä Malawissa murhattua (so. teloitettua) Michael X:ää koskevat asiakirjat pysyvät salassa vielä puolen vuosisataa.

Hällä väliä totuudelle. Sekä agentti- että ryöstögenreille ominaisesti juonenkäänteitä on niin paljon, että uskottavuuden rajoja lähestytään väkisinkin. Onneksi ohjaaja on tehnyt taitavaa työtä elokuvansa tahdittamisessa. Kuolleita kohtia ei ole, mutta eteenpäin ei myöskään porhalleta sekoilevalla tempolla. Lopputuloksena on oivallinen sekoitus puu-heinä-vesiperä-snatchien veijarielokuvaa, perinteisiä Punaisen ympyrän ja The Killingin tapaisia rikoselokuvia sekä 1970-luvun rankkoja laatutrillereitä (Kovaotteiset miehet, Maratoonari jne.).

Tyylikästä puvustusta ja kiiltäviä aikakauden autoja lukuun ottamatta ei Pankkikeikka kuitenkaan luo varsinaista epookkia. 70-luku toimii elokuvan retorojulisteista lähtien pääasiassa trendikkäänä, sopivan nuhjuista ilmapiiriä henkivänä taustana. Onneksi leffa ei sentään lähde nostalgisoimaan kyseistä vuosikymmentä (vertaa Life on Mars). Rosoa olisi toki voinut olla hieman enemmän, mutta yllättävän hyvin kevyen huumorin ja raadollisen väkivallan yhdistelmä sopii Pankkikeikkaan.

Toisaalta elokuvan alle kahteen tuntiin ahdettu kesto tarkoittaa, että henkilöt jäävät väkisinkin juonen puristuksiin. Hahmot eivät ole kovin psykologisia tai moniselitteisiä, mutta on mukaan sentään saatu ahdettua ihan toimiva triangelidraama. Juonen dominanssi ei kuitenkaan estä näyttelijäkaartia tekemästä työtään tahdikkaasti. Päähenkilöiden hyvien suoritusten lisäksi erityismaininnan ansaitsee lähinnä Hercule Poirotina tunnetun David Suchet’n moralistis-sadistinen pornograafikko.

Aiheestaan huolimatta ei Pankkikeikalla ole pintaa syvempää yhteiskunnallista ulottuvuutta. Skandaalit, pressisensuurit sekä korruptiot ohitetaan olankohautuksilla ja faktat ladotaan loppuviitteinä. Rinnastuksia terroristiepäiltyjä mielivaltaisesti kohtelevaan nyky-Britanniaan ei tehdä ja hyvä näin. Katsoja saa vetää omat johtopäätöksensä eikä elokuva ajaudu lavealta tieltään syrjäpoluille.

Puutteistaan huolimatta Pankkikeikka on, jos ei rikoselokuvien niin ainakin kesäleffojen aatelia – vaikka Britannian ensi-ilta olikin jo helmikuussa. Rikollisiaan romantisoivassa saarivaltiossa pätkä sai ymmärrettävän positiivisen vastaanoton ja täten onkin varsin sopivaa, että Pankkikeikan loppukaneettina todetaan henkilöiden nimien olevan muutettu syyllisten suojelemiseksi.