Nathalie valkokangas

Keski-iän tuolla puolen oleva aviopari elelee sovinnaisessa liitossa, jossa kaikki näyttää olevan hyvin. Parisuhdetta ei enää tarvitse varsinaisesti ylläpitää eikä asioista liiemmälti keskustella, ja kumpainenkin ottaa iltasella vuorotellen aspiriinia päänsärkyyn. Kun vaimo Catherine (Ardant) saa perusteen epäillä miestään Bernardia (Depardieu) pettämisestä, virittää hän puolisolleen "ansan" palkkaamalla maksullisen naisen (Béart) vokottelemaan Bernardin paheen tielle.

Asetelma on kutkuttava ja ohjaaja Anne Fontainen valinta karttaa seksin ja erotiikan käsittelyssä paljaiden pintojen tai naiskentelujen kuvauksia on kannatettava. Aneemisella panemisella kun ei ole paljoa tekemistä eroottisuuden tai seksikkyyden kanssa. Sanallinen kerronta kiehtoo mieltä paljon enemmän kuin hikinen pinta ja yhdynnän eläimellinen ähellys. Ja kun Emmanuelle Béart livauttaa sulokkailta huuliltaan Jallun "Vipinää vällyn alla" -tarinoiden kaltaisia pikkutuhmuuksia, ovat asetelmat eroottisille mielikuville hyvissä lähtökuopissa.

Emmanuelle Béart huorana ja Fanny Ardant hänet miehensä kiusoittelijaksi palkkaavana vaimona tekevät rooliensa yhteispelistä komean ja viettelevän. Miehen syntiinlankeemus jää tarinassa sivuseikaksi. Huomio kiinnittyy enemmän sovinnaisuudessa eläneen ja ilmeisimmin itseltään seksifantasiatkin kieltäneen kypsempään ikään ehtineen naisen heräämisestä seksuaalisuuteensa. Catherine tyydyttää omia halujaan kuuntelemalla palkkaamansa Nathalien selontekoja seksitapaamisistaan Bernardin kanssa. Aihekäsittely on kaikkiaan hienovaraista ja tyylikästä.

Mutta – vahvuudet yhtäällä ovat heikkouksia toisaalla. Nathaliessa draaman kaari on onneton ja tarina sinänsä ei omaa juuri mitään dramatiikkaa. Juoni on alusta lukien liian läpinäkyvä ja naiivi, jotta se synnyttäisi juuri mitään katsomisjännitettä. Elokuvan juonenkäänteet ja loppuratkaisu ovat tunnistettavissa jo lähes alkuminuuteilta. Loputon selittely ja asioiden jahkaava vatvominen myös vesittävät kohtauksia ja mitätöivät jännitteitä. Elokuva työntää esiin osin hämmentävän ja osin piinaavan kysymyksen siitä, onko nainen tosiaan niin logiikaton olento, että hän toisenkäden tietojen, juorujen ja omien mielenliikkeidensä perusteella luo itselleen uskottavan harhakuvan, jonka piinaamana keksii omiaan, syyllistää syytöntä ja asettaa lopulta omaa itsekeskeisyyttään rakkaudenkin vaakalaudalle.

Mikäli tulkinnanvarainen kysymysasettelu on ohjaaja Fontainen käsialaa, on häntä kiitettävä rohkeasta ja kriittisestä näkemyksestä. Jotenkin voin vain kuitenkin kuvitella tehneeni jälleen kerran miehisen tulkinnan naistenelokuvasta, mitä varmasti saatetaan märehtiä sovinistiseksi ja naista alentavaksi.

Sääli, että elokuvan kokonaiskerronta ja draamallisuus eivät tee oikeutta ajatuksia herättävälle tematiikalle. Ja eleganssin tavoittelu jatkuvalla sauhuttelulla ja samppanjan lutraamisella näyttää nykypäivänä jopa ranskalaiselokuvassa perin tunkkaiselta.