Perfect Mothers valkokangas

Ranskalaisen Jane Fontainen ohjaama Perfect Mothers kertoo epätavallisesta parisuhteesta. Otsikon äidit Roz (Robin Wright) ja Lil (Naomi Watts) ovat vanhoja ystävyksiä, jotka asuvat naapureina Australian rannikon kohisevassa idyllissä. Heillä on samanikäiset pojat, Ian (Xavier Samuel) ja Tom (James Frecheville), jotka ovat myös parhaita ystävyksiä. Lilin aviomiehen kuolemasta on jo vuosia ja elo vaikuttaa kepeältä.

Idylli särkyy, kun pojat alkavat vanhetessaan tuntea vetoa toistensa äiteihin. Ian menee sänkyyn Rozin kanssa. Tom näkee tapauksen, puikahtaa oitis Lilin luokse, kertoo tapahtuneesta ja rakastelee häntä. Minulle ei välittynyt, onko Tom oikeasti kiinnostunut Lilistä vai onko seksi tarkoitettu kostoksi hänen pojalleen.

Kinkkinen tilanne johtaa useita vuosia kestävään suhteiden salailuun – Roz eroaa aviomiehestään (Ben Mendelsohn) viettääkseen enemmän aikaa rakastajansa Ianin kanssa. Kun suhteet päätetään lopettaa väkisin, tunteet eivät häviä mihinkään. Edes vaimot ja lapset – äitien tapauksessa lapsenlapset – eivät voi täyttää syntynyttä aukkoa.

Kukaan rannikon asukkaista ei hoksaa äitien ja poikien välisiä parisuhteita, koska äitejä pidetään kaappilesboina. Jopa Rozin aviomies Harold epäilee, että Rozin ja Lilin välillä on oltava jotain ystävyyttä vakavampaa. Pidin tästä yksityiskohdasta, vaikka mikään elokuvassa nähty tai kuultu ei vahvista asiaa. Mieltäni kutkutti mahdollisuus, että elokuvan heterot äidit – harrastaessaan seksiä poikien kanssa – tekevät sitä symbolisesti toisilleen.

Äitejä esittävät Naomi Watts ja Robin Wright varastavat show’n jo elokuvan alkuminuuteilla. Poikien esittäjät Xavier Samuel ja James Frecheville ovat heihin verrattuna todellisia pojankoltiaisia. Varsinkin Frechevilleltä uupuu rooliin tarvittavaa karismaa – hän ei kykene osoittamaan, ovatko Tomin tunteet Liliä kohtaan pelkkää himoa vai rakkautta.

Tomin motiivien lisäksi myös Perfect Mothersin pointti jää epäselväksi. Lopussa pariskunnat makaavat lautalla selällään kuin ristiinnaulitut. Symbolin käyttö vaikuttaa kummalliselta, sillä liberaalia uhri-teemaa – yhteisön vaikeutta hyväksyä erilaista rakkautta – ilmentävä loppukuva on ristiriidassa elokuvaa hallitsevan vanhoillisuuden kanssa. Ja kyllä: tiedän, että symboli on konservatiivinen, mutta sen merkitys annetussa asiayhteydessä ei ole.

Ongelmat näkökulmassa johtuvat siitä, että elokuva käsittelee aihettaan elämänvaiheena, jonka pitää joskus loppua. Poikien on pakko kasvaa aikuisiksi ja hankkia omanikäistään seuraa – tätä pidetään oletuksena, sillä suhteiden paljastuminen olisi molemmille äideille häpeä. Tämä on sitä konservatiivisuutta.

Elokuvan kerronta on viipyilevää ja maisemat postikorttimaisen kauniita. Tämä on kuitenkin pelkkää pintakiiltoa, sillä kutkuttavan alkutilanteen asettamisen jälkeen elokuva jämähtää tyhjäkäynnille. Koska hahmot kuittaavat kaikki erimielisyytensä olankohautuksella, todellista draamaa ei synny. Tuloksena on sievä ranskalais-australialainen lomakortti, jonka taakse ei ole kirjoitettu mitään lukemisen arvoista.