Viattomat valkokangas

Toisen maailmansodan jälkeisessä Puolassa lääketieteen opiskelija Mathilde (häikäisevä Lou de Laâge) työskentelee avustajana ranskalaisia sotainvalideja hoitavassa Punaisen ristin lasaretissa. Läheisestä luostarista saapuu nunna Maria (Agata Buzek) pyytämään apua Mathildelta, koska ei uskalla lähestyä paikallisia lääkäreitä. Käy ilmi, että luostarin nunnista moni on raskaana saksalaisten ja venäläisten hirmutekojen jäljiltä.

Mathilde auttaa parhaansa mukaan, mutta ystävällistä vastaanottoa hän ei saa. Osa nunnista ei häpeältään tai uskoltaan halua apua edes kuoleman uhatessa. Silti Mathilde ystävystyy Marian kanssa ja on lopulta valmis uhmaamaan nunnien tahtoa ja laiminlyömään velvollisuuksiaan Punaisessa ristissä. Myös jonkinlainen romanssi juutalaiskirurgi Samuelin (Vincent Macaigne) kanssa kehittyy. Luostarin tiukkaa kuria valvovalla abbedissalla (Agata Kulesza) taas on oma salaisuutensa.

Tositapahtumiin pohjautuvan Viattomien – nimi viitannee enemmän nunniin ja Mathildeen kuin vastasyntyneisiin lapsiin – keskiössä on kysymys omien uskomusten kestämisestä väkivallan ja diktatuurien täyttämässä maailmassa. Mathilde on sanojensa mukaan kommunisti ja elämän puolustaja, mutta joutuu kohtaamaan todellisen, ihmisiä ja uskontoja alistavan kommunismin. Osan nunnista usko horjuu, osan vahvistuu, osa kieltää tapahtuneen täydellisesti. Holokaustissa perheensä menettänyt Samuel ei halua uskoa enää mihinkään, mutta väittää olevansa vapaa.

Vaikka Viattomien juoni tempoo hieman joka suuntaan ja henkilöhahmoja on paljon, pitää vahva ohjaus ja vielä vahvempi näyttelijätyö elokuvan kasassa. Kirkkaan lumiset metsämaisemat vuorottelevat luostarien hämärien, kylmyyttä huokuvien sisätilojen ja kapakoiden lämpimien interiöörien kanssa. Viattomien suurin ongelma on silti, ettei kehenkään henkilöistä ehditä sen enempää syventyä. Samoista teemoista ammentavat Paweł Pawlikowskin Ida (2013) ja Xavier Beauvois’n Jumalista ja ihmisistä (2010) pääsivät ainakin itselläni paremmin pinnan alle.

Viattomat on kuitenkin taiten tehtyä draamaa, joka tempaa tunnelmallaan ja tarinallaan mukaansa. Tällaisista muun muassa Coco avant Chanelin (2009) ja Perfect Mothersin (2013) ohjannut Anne Fontaine onkin tunnettu. Siksi on hieman yllättävää, että siirappinen loppuratkaisu tuntuu olevan kuin toisesta elokuvasta.