Mesenaatti valkokangas

Särkänniemen kupeessa sijaitseva Sara Hildénin taidemuseo on yksi Suomen arvostetuimmista modernin taiteen museoista, mutta varsinkin nuoremmille sukupolville itse Sara Hildén lienee melko tuntematon henkilö. Dokumentaristi Pia Andell pyrkii valottamaan tamperelaisen vaatekauppiaan ja taiteenkeräilijän poikkeuksellista elämäntarinaa tuoreessa Mesenaatti-elokuvassaan. Vaikka dokumentti on syntynyt Sara Hildénin taidemuseon pyynnöstä, teoksessa ei ole tilaustyön makua.

Myymäläapulaisesta menestyväksi yksityisyrittäjäksi pinnistänyt Sara Hildén (1905–1993) oli merkittävä hahmo suomalaisessa taide-elämässä erityisesti 1960- ja 70-luvuilla, jolloin hän osti runsain mitoin sekä kotimaista että ulkomaista taidetta. Aikalaisten haastattelujen kautta syntyy kuva määrätietoisesta ja voimakastahtoisesta naisesta, joka hankki omaisuutensa muotibisneksessä, mutta jonka todellinen intohimo kohdistui kuvataiteeseen. Muisteluissa toistuvat käsitykset Sara Hildénistä kovapintaisena, jopa röyhkeänä liikenaisena, mutta liki kaikkien haastateltujen puheista kuultaa kunnioitus. Vaatteita myydessään Hildén tyrkytti ja taidetta ostaessaan tinki, mutta kukaan ei kiistä hänen lyömätöntä vainuaan, omistautuneisuuttaan ja anteliaisuuttaan.

Haastateltavien joukossa on ystäviä, entisiä alaisia, lähipiiriin kuuluneita kuvataiteilijoita ja museo-alan ammattilaisia. Heidät on kuvattu taiteen keskellä, 1950-luvun estetiikkaa huokuvissa interiööreissä, joiden murretut värit ja askeettinen muotokieli luovat haastatteluille rauhallisen, visuaalisesti yhtenäisen taustan. Puhuvien päiden lisäksi dokumentissa nähdään Hildénin aikaista Tamperetta ja 1960-luvun taide-elämää kuvaavia arkistokatkelmia sekä vanhoja valokuvia. Erinomaista kuvituskuvaa ovat näyttelyiden pystytys- ja purkutilanteissa taltioidut, museoiden meditatiivista hiljaisuutta henkivät katkelmat.

Erityisen kiinnostavan Sara Hildénin tarinasta tekee se, että hän oli kotoisin köyhästä torppariperheestä, jonka tarjoama kulttuurinen pääoma oli vähäistä. Dokumentti ei pysty avaamaan sitä, miten ja miksi kouluja käymättömästä Hildénistä tuli monipuolisesti sivistynyt kulttuurinharrastaja ja taiteentuntija. Dokumentista ei myöskään käy ilmi, vaikuttivatko Hildénin vaatimaton tausta ja kouluttamattomuus aikalaisten käsityksiin hänen asiantuntijuudestaan. Kolmas vähälle huomiolle jäävä asia on vaatekauppiaan suhde muotiin. Elokuvassa mainitaan Hildénin matkat Pariisin muotimessuille, mutta epäselväksi jää, palveliko vaatekauppa ainoastaan suurempaa päämäärää – eli taiteen ostamista – vai kiinnostiko muoti häntä myös itsessään.

Dokumentin punaisen langan muodostaa Sara Hildénin erikoinen suhde taiteilija Erik Enrothiin, jota hän paitsi rahoitti myös rajoitti. Aikalaisten mukaan Hildén piti itseään reippaasti nuorempaa aviomiestään lähestulkoon vankinaan. Hän tarjosi tälle hulppeat työskentelyolosuhteet, mutta vaati kaikki valmistuneet työt itselleen.

Eron jälkeen Erik Enroth käynnisti laajaa mediahuomiota saaneen oikeusprosessin, joka johti tekijänoikeuslain muutokseen. Andellilla on ollut käytettävissään koko oikeudenkäyntimateriaali, johon sisältyi myös Sara Hildénin hovioikeudelle kirjoittama kirje. Intiimeimmillään dokumentti on silloin, kun näyttelijä Tiina Weckström lukee tätä kirjettä ja siinä esitettyjä ajatuksia taiteilijan ja mesenaatin suhteesta. Katkelmia kuvittavat yksinäisyyttä huokuvat otokset kasvottomaksi jäävästä naisesta, jonka voi kuvitella olevan Sara Hildén.

Elokuvan lopussa ympyrä sulkeutuu koskettavasti. Sara Hildénin taidemuseossa järjestettiin keväällä 2012 Erik Enrothin retrospektiivinen näyttely. Avajaisissa taltioidusta puheenvuorosta voi päätellä, että kaikesta vihanpidosta huolimatta Hildénin rakkaus Enrothiin kulki hänen mukanaan kuolinvuoteelle asti.