Perintö / Levyt ja valokuvat valkokangas

Lyhytelokuvien näkeminen elokuvateatterin isolta kankaalta on aina ilahduttava asia ja näinä juutuupi-aikoina myös harvinainen tilaisuus nähdä lyhytelokuvaa siinä paikassa ja formaatissa, jota varten lyhytelokuvakin on useimmiten tehty ja tarkoitettu. Festivaalit ovat pääsääntöisesti ainoa mahdollisuus nähdä lyhytelokuvia valkokankaalta ja tällöin yleisö on varsin rajattu. Suurelle yleisölle lyhytelokuva näyttäytyy useimmiten television välityksellä primetimen ulkopuolella.

Esityskanavien vähäisyys on sääli, sillä lyhytelokuvien rintamalla tehdään paljon hienoja ja kiinnostavia teoksia, jotka usein jäävät vain pienen yleisön tietoisuuteen. Lyhytelokuvien moninaisuudesta ja potentiaalista hyvän esimerkin tarjoaa keväällä valkokangaskierrokselle Helsingistä lähtenyt lyhytelokuvakaksikko Perintö ja Levyt ja valokuvat, jotka ovat nyt nähtävillä Turussa.

Elokuvista on muodostunut luonteva yhteisesitys, sillä molempien teosten lähtökohtana on sukupolvelta toiselle siirtyvä perintöesine, jolla on vaikutuksensa ihmisten elämään. Tähän peruslähtökohtaan yhtäläisyydet oikeastaan loppuvat, sillä puolituntiset elokuvat käsittelevät aihettaan hyvin eri tavoin niin dramaturgisesti kuin visuaalisestikin. Sinä missä Jussi Hiltusen ohjaama Perintö kamppailee lyhytelokuville tyypillisten ongelmien kanssa, Pia Andellin ohjaama Levyt ja valokuvat on filosofisesti monitasoinen ja eheä teos, joka hyödyntää lyhytelokuvan vahvuuksia sangen ansiokkaasti.

Esityksen ensimmäisenä lyhytelokuvana nähtävä Perintö kertoo kahdesta veljesparista. Elias ja Roni ovat eroperheen lapsia ja ovat vuorostaan isänsä luona. Isä näyttää heille vaarilta perityn käsiaseen, joka jää kuumottelemaan keskenään riitelevien poikien mieliin. Toisaalla aikuiset veljekset, Atte ja Petja, selvittelevät välejään isänsä kuoleman jälkeen .

Perintö alkaa lupaavasti. Erityisesti Eliaksen ja Ronin tarinassa nostetaan esiin problematiikka, johon jokainen vanhempi törmää. Aikuinen antaa usein täysin tiedostamatta omalla käytöksellä lapsilleen sellaista esimerkkiä, jonka mukaan ei toivoisi lastensa käyttäytyvän. Problematiikan käsittely alustetaan hyvin ja sitä viedään hienovaraisesti eteenpäin, kunnes vaarin aseesta tulee tarinan kompastuskivi, jonka ympärille aletaan kiertää dramaturgista rautalankaa. Samalla aikuinen veljespari ajautuu yhä enemmän sivuraiteelle ja lopulta heidän tarinansa ainut merkitys on antaa elokuvalle sen hieman kömpelö lopetus.

Perinnön suurin ongelma on siinä, että se yrittää liikaa puolen tunnin kestonsa mitassa. Tämä näkyy erityisesti vanhemman veljestarinan henkilökuvien ohuudessa, ja sitä myöden heidän tarinansakin jää vähälle merkitykselle. Heidän osuutensa vie turhaan tilaa nuoremman veljesparin tarinalta, eikä veljeyden ja vanhemman aineettomana perintönä antaman käytösesimerkin temaattiselle syventämiselle jää tilaa. Lopputulema kiteytyy yksioikoisesti aseeseen ilman syventävää pohdintaa siitä, miksi aseeseen tartutaan.

Näytöksen toisessa lyhytelokuvassa Levyt ja valokuvat perintönä kulkeva esine on isoisän tavaroista löytyvä kamera. Jos Perinnössä ase oli tarinalankojen yksinkertainen kulminaatiopiste, Andellin elokuvassa kamera toimii ikkunana menneisyyteen ja tulevaisuuteen sekä auttaa päähenkilöään, teini-ikäistä Marttaa, jäsentämään ja ymmärtämään niin omaa elämäänsä kuin ympäröivää maailma.

Elokuvan tarina kerrotaan kameran kautta, mutta merkityksen tarinalle antavat ihmiset. Kameran avulla Martta oppii tuntemaan äidinisäänsä ja löytää oman ilmaisutarpeensa. Kameralla on rooli tarinan alullepanijana, mutta Martta on se, joka vie tarinaa eteenpäin. Elokuvan nimessä esiintyvät levyt jäävät pelkäksi kuriositeetiksi kameralla otettujen valokuvien rinnalla.

Levyt ja valokuvat on esteettisesti kaunis ja eheä teos, joka on myös dramaturgisesti tasapainoinen. Yhden päähenkilön kautta puolituntiseen elokuvaan on luotu toimiva draamankaari, joka jättää tarinalle ja sen henkilöille tilaa myös elokuvan ulkopuolelle. Tätä tukevat tarinassa esiin nostetut teemat, joita voi halutessaan jalostaa eteenpäin filosofiksi pohdinnoiksi katsojan omiksi kokemien samaistumispintojen kautta.

Levyissä ja valokuvissa on tyylitietoista kypsyyttä, joka on kotimaisen pitkän elokuvan puolella edelleen melko harvinaista, joskin kehityssuunta eritoten kuluvana vuonna on ollut selkeästi parempaan suuntaan. Dokumentteja aiemmin tehneellä Andellilla saattaisikin olla annettavaa pitkän fiktion puolella.