Looney Tunes: taas kehissä valkokangas

Turhanpäiväisin tavara nimetään vuosittain turhakkeeksi. Tämän vuoden elokuvaturhakkeesta ei ole epäselvyyttä. Se on Looney Tunes: taas kehissä. Warnerin klassisten piirroshahmojen ymppääminen tällaiseen jätteeseen on jo suoranainen rikos elokuvayleisöä kohtaan.

Piirroshahmoja ja eläviä näyttelijöitä on sekoitettu aiemminkin keskenään - myös onnistuneesti, mistä oivallinen esimerkki on Roger Rabbit (1988). Looney Tunes on täydellinen vastakohta. Repe Sorsa ja Väiski Vemmelsääri yrittävät selvittää ihmiskamuineen studion vartijana työskennelleen miekkosen kuuluisan näyttelijäisän katoamista. Agenttitoimintaa.

Suomessa elokuva on dubattu. Mitään järjellistä selitystä tälle ei ole. Ikärajan perusteella teatteriin pääsee vain lukutaitoisia. Lapsia tämä elokuva tuskin muutoinkaan erityisesti puhuttelee, sillä Väiskit ja Repet ovat 2000-luvun tenaville tuiki tuntemattomia hahmoja. Lisäksi joka kohtaukseen on kirjoitettu väsyttävä määrä viittauksia ties mihin. Niitä on liikaa, jotta ne olisivat hauskoja. Ihmisnäyttelijät vastaavat tekeleessä yksistä elokuvahistorian huonoimmista roolisuorituksista.

Sen sijaan, että teattereissa hukataan puolitoista tuntia valkokangasaikaa näin pöyristyttävään audiovisuaalisaasteeseen, olisi katsojia voinut helliä vaikkapa elokuvan mittaisella koosteella Warner Brothersin klassisia lyhytanimaatioita. Se olisi ollut jopa kulttuuriteko.

Itselläni on vaatekaapissa Repe Sorsa -solmio. Sekin on hauskempi kuin tämä elokuva. Tosin juuri Repeä on kiittäminen elokuvan ainoasta hauskasta kommentista, jonka musta sorsaa tokaisee astuessaan Las Vegasin kasinoon: "Täällä on tolkuton määrä eläkeläisiä!"