Leijat Helsingin yllä valkokangas

Kotimainen elokuva Leijat Helsingin yllä kuvaa suomenruotsalaisten blondien poroporvarien kimaltelevaa elämää. Viimeistään hetkellä, jolloin tarinassa pompataan 1960-luvulta 1980-luvun juppivuosiin, jolloin valkokankaalla alkaa vaellella nuoria bisnesmaailman nousukkaita liimaleteissään ja viiden tonnin puvuissaan, päät täynnä kusta, ei Rentun ruusu -yleisö taida kuvastosta juuri innostua. Elokuvassa sitä paitsi puhutaan pelkästään ruotsia.

Filmi ei stimuloi myöskään allekirjoittanutta, jolla ihan oikeasti on monta suomenruotsalaista ystävää. Mitättömät fiilikset johtuvat osittain siitä, että ohjaaja Peter Lindholm lähestyy emotionaalisesti rutiköyhiä kohteitaan ilman aidon ironian häivääkään. Vielä kiusallisemmalta tuntuu, kun Lindholm on välillä hahmottavinaan joitain mustia mujuja kertomuksen ihmisten, näiden pintakiiltoon keskittyneiden, kuoren alta. Nimittäin tulokset jäävät laimeiksi ja erityisesti lopun yhteenveto paisuu perustelemattoman pirteäksi. Kjell Westön romaaniin pohjautuva draama ei saa otetta sinänsä hyvistä temaattisista aineksista. Michelangelo Antonionia tulee ikävä.

Huolimatta siitä, että Leijat Helsingin yllä ei kunnolla tunnu missään, se näyttää ja kuulostaa erittäin hyvältä. Viihteellisyys vetää pisteet ohi asian. Vahvaa elokuvakäsikirjoitusta ei Westön romaanista ole saatu aikaan, mutta Lindholmilla on paljon kerronnallisia oivalluksia. Kirjassaan Westö rakentaa 20 vuoden ajanjakson leikkaavan sukutarinan, erään Bexarin perheen vaiheet muuan murroskaudessa. Elokuvassa perheen perinteitä noudattavien vanhempien ristiriitaista vaikutusta 1960-luvulla varttuviin nuoriin korostetaan oivallisesti valokuvien ja muotokuvamaalausten kautta.

Kertomuksen päähenkilöiksi kohoavat perheen kaksi hyvin erilaista poikaa, isän jalanjälkiä epävarmasti tepasteleva Riku sekä anarkistinen pop-friikki, huumeisiin ajautuva Dani. Lindholmin kerronnassa tapahtumat huitovat ohi silmien ja henkilöhahmot jäävät pääasiassa kapeiksi. Dania esittävä Pekka Strang heittää peliin vahvan tulkinnan, leffan ainoan sellaisen. Pienemmistä osista mainittakoon Peter Franzénin mainiosti karrikoima, veljesten niljakas juppikeplottelijatuttava.

Lindholmin ohjaama minisarja Pieni pala jumalaa oli viime aikojen ilahduttavimpia tapauksia Suomen televisioruudussa. Siinä ilmennyt detaljien taju ja vahva humaani pohjavire puuttuu tyystin Leijojen mitään ilmaisemattomasta, kevyenä ilmavirtana kulkevasta kerronnasta. Päässä vain humisee. Leija lentää päässä. Näin tarinan rikkaista, rikkaille.