Leijat Helsingin yllä valkokangas

Unohdetaan romaani nimeltä Leijat Helsingin yllä. Unohdetaan kirjailija Kjell Westön ilmiömäinen tarinankertojan taito. Unohdetaan vuosikymmeniä luotaava monitasoinen ja runollinen sukukertomus, joka olisi ollut silkkaa mahdottomuutta elokuvaan mahduttaa. Vain unohtamalla tämän kaiken voi katsoa Peter Lindholmin elokuvaa Leijat Helsingin yllä - ja sanoa, että se on hieno teos. Lindholm teki elokuvansa ruotsinkielellä, mutta elokuvalle annettiin, kenties markkinointisyistä, myös suomenkielinen nimi. Westön alkuperäisromaani Drakarna över Helsingfors oli ilmestyessään vuonna 1996 kirjailijan läpimurtoteos, Finlandia-palkinto -ehdokas ja lukijoiden suuresti rakastama myyntitykki.

Elokuvan alku on täydellinen, haikean kaunis. Kesänsinisellä taivaalla lentelee epätarkkoja, kirkkaanvärisiä leijoja. Kim Lönnholm laulaa Jag minns dig, ruotsiksi väännetyn hienon Minä olen muistanut.

Heti ensimmäisten kuvien jälkeen alkaa helsinkiläisen, suomenruotsalaisen porvarisperheen henkinen ja fyysinen hajoaminen. Tyhjästä omaisuuden luonut isä, Henrik Bexar (Pirkka-Pekka Petelius) asettaa pojilleen vaatimuksia suvun firman suhteen. Pojista ei kumpikaan päädy Hankeniin, vaan enemmän tai vähemmän hunningolle. Vanhempi veli Dani (Pekka Strang) on tyystin uponnut musiikin maailmaan, nuorempi Riku (Paavo Kerosuo) palvoo lahjakasta mutta kapinoivaa veljeään. Hän koettaa tasapainoilla jäykän isän ja epäsovinnaisen veljen myrskyävien yhteenottojen keskellä.

Elokuva seuraa perheen elämää 1970-luvusta 1990-luvun alkuun Rikun silmin. Hän kulkeutuu 1980-luvun taloushuumassa valonarkoihin bisneksiin, koska ei osaa kieltäytyä. Riku on epäonnistuja, tahdoltaan heikko ajelehtija. Hänen osansa on pysyä sivustakatsojana. Muut ovat toimijoita: huumeisiin sekoava isoveli, omaisuuden nimeen vannova isä ja lapsuudenystävät, jotka käyttävät Rikua hyväkseen.

Riku on kuitenkin elokuvan avainhenkilö. Hän on lenkki sukupolvien välillä, katkeroituneen isän ja sovitusta hakevan isoveljen välillä. Mutta hänkään ei pysty tekemään mahdotonta, umpeuttamaan sukupolvien välistä pohjatonta kuilua. Lindholm keskittyy tarkastelemaan isien ja poikien suhdetta. Koska suhde omaan poikaan on päätynyt umpikujaan, yrittää perheen isä hoitaa tulehtumia lapsenlapsiensa kautta. Vuosien välinpitämättömyyttä ei kuitenkaan voi korjata. Perheenjäsenet ajautuvat vihollisleireihin, poika pettää isänsä, isä poikansa. Haparoiden haettu anteeksianto tulee liian myöhään.

Elokuvassa ei ole naisille tilaa. Bexarin perheen naiset sivuutetaan muutamalla karkealla piirrolla. Äiti (Johanna af Schultén) on lapsiaan etäisesti suojeleva hahmo, poikien sisar Marina (Cecilia Paul) jää paperinukeksi. Rikun elämän kaksi rakkautta maistuvat väljähtäneiltä. Villi Niki (Yaba Holst) pääsee yhteen rajuun kohtaukseen ja kiltin vaimon (Marjaana Maijala) osa on jäädä sievästi tapahtumien varjoon.

Leijat Helsingin yllä onkin miesten tekemä elokuva. Pirkka-Pekka Petelius loihtii uskomattoman hienon, suorastaan kyyneleet silmiin nostattavan roolin traagisena perheenpäänä. Pekka Strang on Danin roolissa kuin tuskaisesti palavaa tulta. Paavo Kerosuon vaikea osa on myös onnistunut, vaikka kokemusta hänellä on lähinnä teatterin puolelta. Peter Franzén on kuin luotu niljakkaaksi opportunisti Sammy Cederiksi. Aidontuntuisiin lavastuksiin, puvustuksiin ja kampauksiin on saatu muuttuvien vuosikymmenten imua. Erityisesti Pekka Strangin hahmon muuntautumiskyky on ainutlaatuinen.

1980-luvun savuinen kulttibändi Shadowplay tekee näyttävän paluun estradille laulaja Brandi Ifgreyn karismaattisten kasvojen johdolla hämyisen klubin irstailevassa miljöössä. Neljännen tähden ansaitsee Mauri Sumén mieliinpainuvasta, tunnelmia nostattavasta musiikistaan.