Kopps valkokangas

Josef Fares ihastutti reilut kaksi vuotta sitten Jalla! Jalla! -elokuvallaan. Siitä hän on uutukaiseensa Koppsiin poiminut mukaansa keskeiset näyttelijät Fares Faresin ja Torkel Peterssonin. Käsikirjoitusapuna toimivat Mikael Håfström ja Lars Johansson (alias Vasa), jotka ovat keränneet kokemuksensa lähinnä television puolelta. Tuloksena on riemastuttava elokuva, joka ei kuitenkaan aivan lunasta odotuksia.

Sekä Jalla! Jalla! että Kopps voidaan nähdä ruotsalaista yhteiskuntaa kommentoivina elokuvina. Ensin mainittu sisälsi ajatuksia kulttuurieroista ja moniarvoisuudesta. Koppsin tarinan puitteet taas luodaan keskittymällä enemmän valtaväestöön ja ruotsalaisen yhteiskunnan lintukotomaisuuteen. Elokuva rakentaa tätä jo lähes myyttistä kuvaa naapurimaasta luontevin ja hauskoin ottein. Ruotsalaisuus löytyy puhtoisista ja huolitelluista omakotitalolähiöistä, makkarasta vohvelilla ja itse kudotuista hikinauhoista. Suuria uhkatekijöitä ei ole ja kaikilla on hyvä olla.

Ympäröivän kulttuurin loputon turvallisuus myös muodostaa Koppsin juonen eteenpäin vievän voiman, siitä tulee päähenkilöiden suurin ongelma. Jakob ja hänen poliisitoverinsa työskentelevät pikkukaupungissa, jonka kyttälä on täysin tarpeeton totaalisen rikoksettomuuden vuoksi. Ylempi poliisijohto haluaa säästöpaineissaan lakkauttaa aseman. Tämän seurauksena poliisien on itse alettava kehittää rikoksia eli siis töitä itselleen. Samanaikaisesti aseman lakkauttamisesta jobin postia tuovan Jessican ja Jakobin välille muodostuu lupauksia syvemmistä tunteista.

Kopps on ehdottomasti hyvän mielen elokuva. Ruotsalaisuuteen liittyvien stereotypioiden kanssa pelleillään, mutta selvästi rakastavasti. Vuodesta 1987 Ruotsissa asunut libanonilaissyntyinen Fares ilmiselvästi uskoo nykyisen kotimaansa humaaniin voimaan. Hän kannustaa huomaamaan yhteiskuntansa hyvät puolet ja uskoo, että stereotypioiden taustalla on jotain todellista hyvyyttä. Huomattavaa on myös se, että vaikka myyteillä pelataan, Fares ei ahda teostaan mustavalkoisiin asetelmiin. Ongelmia voidaan selvittää kaikkia tyydyttävällä tavalla ja anteeksianto on tärkeää. Elokuvan yksioikoisen pahat hahmotkin sijaitsevat vain yhden yli-innokkaan poliisin, Bennyn, mielikuvissa. Hän näkee päiväunia itsestään toimintaelokuvien sankaripoliisina. Nämä jaksot mahdollistavat oivaltavien erikoistehosteiden käytön, joissa tuotantotiimi on päässyt kokeilemaan matrixmaisia ratkaisuja.

Liiallinen määrä mukavuutta voi olla kuitenkin kohtalokasta pitkän elokuvan mittakaavassa ja tässä on Koppsin osittaisen epäonnistumisen syy. Käsikirjoittajat päästävät itsensä liian helpolla. Muutamat keskeiset käänteet tapahtuvat liian ongelmattomasti. Vaikka elokuvan sisäinen realismi onkin aikuisten sadun kaltaista, niin onnellisen lopunkaan ei saa antaa tipahtaa kuin taivaasta. Yksittäisissä juonellisissa ratkaisuissa ei päästä teoksen yleistunnelman tasolle. Jälleen kerran alku antaa olettaa enemmän kuin mitä saavutetaan. Monet hyvät ja pakottomat naurut elokuva silti antaa ja sen sanoma on ehdottomasti kannatettava.