Kokemusmaailmojen tulkkausta

Japanilainen Kohti valoa kertoo elokuvasta taidemuotona ja erilaisista menetyksen kokemuksista. Siinä pohditaan, miten näkönsä menettäneille voidaan välittää elokuvaa. Suomessakin näkörajoitteisille tarkoitettua kuvailutulkintaa on jonkin verran, joskin edelleen hyvin harvoin tarjolla, joten Naomi Kawasen ohjaus avaa katsojalleen saavutettavuuspalvelun tuottamisen prosessia.

HikariKuvailutulkkaaja Misako tavoittelee mahdollisimman autenttista ja tunteisiin vetoavaa elämystä, mutta kipuilee sen kanssa, kuinka paljon kuvakerronnan sanoittaminen voi sisältää hänen omaa tulkintaansa. Missä menee raja sen välillä, mitä elokuvaohjaaja on kenties tarkoittanut ja miten tulkkaaja on asian kokenut? Ja mistä ylipäänsä muodostamme elokuvan merkitykset ja millä tavoin voimme puhua elokuvasta ilman kuva-elementtiä? Kohti valoa ei tarjoa näihin suoria vastauksia, mutta pysähdyttää katsojansa pohtimaan taidemuodon visuaalista ulottuvuutta.

Elokuva on itsessään myös korostetun visuaalinen. Kauniit ja unenomaiset kohtaukset sekä valoilla ja varjoilla leikittely luovat kuvallista vaikuttavuutta. Samaan aikaan myös äänimaailmaan on kiinnitetty erityistä huomioita, ja elokuvan jännite ikään kuin syntyy näkemisen ja kuulemisen välille ja siihen, miten ihmiset voivat välittää omia yksilöllisiä kokemusmaailmojaan yhteisesti jaettaviksi.

HikariSen sijaan juoni ei ole erityisen monipuolinen, mielenkiintoinen tai edes merkittävä. Sen sijaan, että jotain tapahtuisi, huomion kohteeksi nousevat erilaiset kohtaamiset ja tunnetilat. Kawaselle, erityisesti hänen draamoilleen, kuten Kirsikkapuiden alla (2015), on tyypillistä hiljainen ja hidas kerronta, jossa luodaan tilaa herkkyydelle sekä äänen että kuvan suhteen.

Juonta rakennetaan kahden luopumisen ja menetyksen kanssa kipuilevan ihmisen kohtaamisen varaan. Misako tuskailee muistoihinsa ja omaan maailmaansa eksyvän äidin tilanteen kanssa. Naisen tarinassa on myös nähtävissä ohjaajan tausta omaelämäkerrallisissa dokumenteissa, joista tutut teemat – isän hylkäys ja dementiaan liittyvät kysymykset – tulevat nyt osaksi draamallista kertomusta. Misakon suurin kriitikko on puolestaan sokeutumassa oleva valokuvaaja Nakamori. Mies purkaa omaa menettämisen tuskaansa Misakon pyrkimyksiin sanoittaa asioita, joita hän ei voi enää havainnoida itse.

HikariMisakon ja Nakamorin tapaaminen synnyttää tilaa myös uusille tunteille, kokemuksille ja toivolle. Menettämisen sijasta toivosta rakentuukin elokuvan keskeinen sanoma. Toivo tuntuu vihjaavan, että erilaisista rajoista ja rajoitteista huolimatta voimme yrittää etsiä tapoja kommunikoida muiden kanssa, löytää yhteistä pohjaa jakaa kokemuksia ja kenties kokea erilaisuuden myös rikkautena, ei vain painolastina.

Kohti valoa sai Cannesissa arvostetun ekumeenisen juryn palkinnon, ja visuaalisesti vaikuttavan kuvauksensa takia valinta on helppo ymmärtää. Samaan aikaan elokuva haastaa katsojaansa sietämään hitautta ja hienoeleisyyttä, asioiden olemista, ei niiden tapahtumista. Toimintapitoisemman elokuvatarjonnan keskellä tämä merkittävän japanilaisohjaajan draama voi tuntua oudoltakin, mutta ansaitsee ehdottomasti paikkansa myös näkökulmana muuhun kuin kotimaiseen tai englanninkieliseen elokuvaan.

* * *
Arvostelukäytännöt