Haaveksijoita italiantunnilla

Eurooppalaisilta elokuvantekijöiltä on viime vuosina hiljakseen pulpahdellut tietyntyyppisiä pienen luokan arkikomedioita. Ne kertovat aikamme perusihmisistä, heidän jokapäiväisestä elämästään konstailemattomalla estetiikalla ja kepeällä mutta rankankin ironisella otteella. Niissä ei ole varsinaista päähenkilöä vaan lukuisia hahmoja, joiden elämät risteytyvät yksinkertaisella mutta miltei absurdilla tavalla. Näitä elokuvia voisikin kutsua arkipäivän magnolioiksi, sillä yhdysvaltalaisen Paul Thomas Andersonin Magnolia (1999) lienee sellainen uudentyyppisen elokuvarakenteen merkkipaalu, joka muistetaan aina ottaa esikuvaksi. Näitä pikkumagnolioita ovat ainakin ruotsalaisen Lukas Moodyssonin Kimpassa (2000) ja ranskalaisen Agnès Jaouin Kukin makunsa mukaan (1999). Ne eivät pyri esikuvansa mukaan suuren volyymin tunnekuohautteluun vaan kertovat tavallisen elämän tragediat olkia kohautellen. Tässä niiden voima piileekin. Ne jättävät katsojalle hyvän mielen vaikka kertovatkin kipeistä asioista.

Teatterissa ja tv:ssä uransa aloittaneen tanskalaisen naisohjaaja Lone Scherfigin (1959) kolmas täyspitkä elokuva Italiaa aloittelijoille on hillittömän hauska elokuva. Se on hämmästyttävää, sillä kun jälkikäteen ajattelee, siinä on melkein enemmän armottoman ilkeitä kohtaloita kuin sellaisia, joille nauraa. Se on viides tanskalainen Dogma-elokuva ja kotimaassaan sekä muualla Euroopassa palkittu, kehuttu ja rakastettu. Jokainen elokuvan ihmisistä on eristäytyneelle ajallemme tyypillisesti jäänyt elämässään yksinäiseksi. Työ on suuri osa arkea, mutta siihen rinnalle tavoitellaan jotain enemmän; ystävyyttä, rakkautta, hyväksyntää. Nämä monen ihmisen elokuvat tarvitsevat tietenkin loistavat näyttelijät pysyäkseen kasassa. Scherfig on löytänyt ohjattavakseen varsinaisen aarreaitan. Näyttelijäjoukko kannattelee sinänsä simppeliä juonenkulkua näppärän mehukkaasti.

Pikkukaupungin myllerryksien keskelle saapuu nuori pastori Andreas (Anders W. Berthelsen), joka on äskettäin menettänyt skitsofreenikko-vaimonsa. Alamäissäkin lempeää hymyään jakavasta papista tulee tärkeä olkapää kaupungin yksinäisille. Erityisesti hänen seuraansa kaipailee hyväntahtoinen, konditoriassa myyjättärenä toheloiva Olympia (Anette Støvelbæk), jota isä on ikänsä polkenut maanrakoon. Edellisen siskoksi paljastuva, juoppoäitinsä kanssa kamppaileva hehkeä kampaajatar Karen (Ann Eleonora Jørgensen) puolestaan ihastuu törkeäsuiseen mutta komeaan Hal-Finniin (Lars Kaalund), joka kokee parturintuolissa naisen kosketuksen voiman. Sievä italialainen tarjoilijatyttö Giulia (Sara Indrio Jensen) rukoilee Pyhältä Neitsyt Marialta impotentin, nallekarhumaisen Jørgen Mortensenin (Peter Gantzler) rakkautta. Mortensen käy vapaa-aikanaan kaukaa ihailemassa Giuliaa, työssään hotellin portieerina hän on ylitsevuotavan avulias. Kukin näistä kommelluksiensa kanssa pyristelijöistä päätyy syystä jos toisesta italian alkeiskurssille. Toisille se on varma keino tavata rakkaudenkohdetta tai kohottaa omanarvontuntoaan, toisille pelkkä ajantappokeino ahtaassa pikkukylässä. Mainioita pikkurooleja tekevät myös Olympian julmuri-isää esittävä Jesper Christensen sekä Bent Mejding dementoituneena ja vihamielisenä pastori Wredmannina.

Inhimillisen rosoisuutensa ja mustansävyisen huumorinsa ansioista Italiaa aloittelijoille on yksi naurattavimmista elokuvista vuosiin. Ja voisiko onnistunut, lämminhenkinen kokonaisuus johtua siitä, että ohjaus on naisen kädenjälkeä?

* * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 3,5 / 2 henkilöä