Hilary ja Jackie - rakkaudesta musiikkiin valkokangas

Hilary ja Jackie on Anand Tuckerin esikoispitkä ja perustuu tähtisellisti Jacqueline du Pre’n sisko Hilaryn ja veli Piersin muistelukirjaan A Genius in the Family. Du Pre’n ura nuorena omapäisenä virtuoosina alkoi loistokkaasti, mutta kääntyi pian tragediaksi. Lopulta kuolemaan johtanut MS-tauti rappeutti Jackien elimistön ja jätti uran lyhyeksi. Soittaminen ei enää viimeisinä vuosina onnistunut.

Tuckerin elokuva välttää surumielisen tarinan melodramatisoinnin. Siitä kasvaa harras kunnianosoitus niin taiteilijalle itselleen kuin hänen perheelleenkin. Jackien läheiset nimittäin uhraavat itseään perheen Suuren Tytön puolesta pieteetillä, jota Esa Sievinenkin kadehtisi. Hieman karmaisevallakin tavalla perhe toimii jatkuvasti hyvin valmistautuneena huoltojoukkona. Filmi toki muistaa näyttää myös sekä sisarusten että äidin katkeruuden hetket Jackien ylivertaisuuden vähitellen valjetessa.

Emily Watson tekee Jackien roolissa lähes Breaking the Wavesin veroisen roolityön. Samaan henkilöön mahtuvat uskottavina niin sietämätön, tosikkomainen, poispilattu ikuinen kakara kuin yhtä aukinaista haavaa oleva yksinäinen sielukin, jota jonkun olisi vain paijattava. Traagisten elämänkohtaloiden hyvänä puolena taitaa olla niitten ensiluokkaisuus Watsonin kaltaisten metodin mestarien raaka-aineena.

Jos klassinen ja populaari musiikki vielä joissain piireissä nähdään vastakkaisina harrastuksina, niin elokuvamaailmassa ei näin näytä olevan. Jackien konserttikohtaukset, raivoisa sellon käsittely, uhmakas seksuaalisuus ja tuittupäinen starailu ovat kuin kenen tahansa rokkilegendan elämäkerrasta. Tunnistettavuus ja genretietoisuus ovat hyvästä, vaikka tietty tahaton hupaisuus välistä pilkottaakin. Henkilöihin on helppo uskoa, kun samanlaista on nähnyt muuallakin.

Hilaryn vaikeassa kaikkensa toisen eteen uhraavan siskon roolissa ei Rachel Griffiths jää paljoa Watsonia heikommaksi. Griffiths antaa sisarellisen vihankin katsojan nähtäville, vaikkei omissa traumoissaan kieriskelevä Jackie tukijansa murheita huomioisikaan.

Valtaosa elokuvasta on yksi ja sama tarina kerrottuna ensin Hilaryn, sitten Jackien näkökulmasta. Ratkaisu on onnistunut. Katsoja oppii ensin vihaamaan, sitten antamaan anteeksi. Tähdenkään elämä ja rakkaus kun eivät ole pelkkää luksusautoissa ajelua ja iloista samppanjapöhnää. MS-taudin ilmetessä ja pahetessa Jackie saa suorastaan naispuolisen kristushahmon piirteitä. Taiteilijan kärsimys on kliseistä kuluneimpia, mutta juuri näkökulman vaihtelu pelastaa Tuckerin elokuvan patetialta. Osa kärsimyksen tuomasta lunastuksesta sirottuu Jackien läheisten päälle.

Musiikkiin liittyy aina mysteeri, jotakin sanojen ja merkitysten tuoltapuolen. Ilman hienoa loppujaksoa tuota Ihmeen elementtiä olisi saattanut jäädä kaipaamaan. Nyt Hilary ja Jackie ei jää vain taitavasti laadituksi elämäkerraksi. Se yrittää maalata ruumiin lisäksi myös sielun.