Intohimoinen hypnoosi

Muistini mukaan kunnon kokeellista elokuvakerrontaa on viime vuosien ohjelmistossa edustanut lähes yksinomaan niinkin helppotajuinen juttu kuin Irma Vep; siksi neljännesvuosisata sitten valmistuneen India Songin maahantuontia on tervehdittävä ilolla. Siihen sopii kaikki ne käsitykset, mitä kokeelliseen elokuvaan yleensä liitetään. Ja mikä kokeiluille tärkeintä, ne tekevät jonkinlaisen vaikutuksen. India Song tekee sen.

Ei kuitenkaan ehkä ensimmäisellä katsomisella. India Songin kerronta on niin totaalisen kaukana siitä, mitä normaalisti saamme päivittäin seurattavaksemme. Siinä ei ainakaan suoranaisesti ole perinteistä draamallista juonta ja sen rytmi on rauhallinen kuin kävely hautausmaalla. Dialogin ja kuvan epäsuhtaisuus tekee aluksi lähinnä luotaantyöntävän vaikutuksen, jolloin kallistuu helposti kauniiden kuvien vietäväksi puheenpälpätyksen lähinnä häiritessä keskittymistä. Yhtäläisyyksiä "jostain muualta" kaikuvan dialogin ja kuvattavien kohtausten välille alkaa kunnolla löytää vasta toisella katsomisella.

India Songin vaikutus tuntuukin todella vasta elokuvan nähtyä. Sen kokonaisvaltainen tunnelma jää varmasti pitkäksi aikaa mieleen kenelle tahansa, joka rohkeasti jaksaa katsoa vaativan teoksen loppuun. Tämä on yksi niitä elokuvia, jotka kutsuvat yhä uudelle ja uudelle katsomiselle, jos vain sille haluaa antautua. Samana vuonna valmistuneelle Andrei Tarkovskin Peilille se on häkellyttävästi sukua myös sen hyvin samantapaisessa lähestymisessä muistamisen tilaan, ja yllättävää kyllä, India Songin jatkuvassa keskiössä kuvattava korea kolossirakennus ja sitä ympäröivä metsä tuo assosiaatioita Peilin kotimökistä ja näkymistä liikehtivään luontoon.

Kuin hitaassa unessa

Marguerite Duras oli kuuluisa ranskalainen kirjailija ja elokuvaohjaaja, jonka pääteos India Song on. Aasia ja erityisesti Intia olivat tekijälle hyvin läheisiä ja hänen monet teoksensa saavat näistä seuduista eliksiirinsä. India Songin kuvamaailmassa liikutaan jossain 30-luvun Intiassa, ei tarkalleen tiedetä missä. Siirtomaavallan ranskalaiset viettävät aikaansa residenssissä, ulkona kaikesta kurjuudesta, mikä toisaalla vallitsee. Kuvattavana on kaunis nainen Anne-Marie Stretter (Delphine Seyrig), jolla on muutama komea miesseuralainen sekä rakastunut varakonsuli, joka ainoana joutuu torjutuksi. Dialogi, joka ei kuitenkaan ehkä ole näiden henkilöiden, ennakoi tilanteita satunnaisesti.

India Songin henkilöt vain tanssivat, istuvat, kävelevät tai makaavat lattialla Durasin ja kuvaaja Bruno Nyuttenin luodessa fantastisia kuvakompositioita, jolloin katsoja keinuu Carlos d’Alession uskomattoman musiikin tahdissa valkokankaan hypnotisoitavaksi. Kun näyttelijät liikehtivät, he tekevät sen hyvin hitaasti, mikä näyttää melkein tekniseltä hidastukselta, mutta ei ole sitä. Intohimo näkyy konkreettisena ja elinvoimaisena ja siitä on helppo huumaantua. Toisinaan kamera seuraa eri tavaroita: valokuvia, kukkamaljakkoja ja ulkona pensaita ja rakennusta. Jossain on tyhjä tenniskenttä ja sen aitaan nojaa punainen polkupyörä.

India Songin mystiikalle löytyy monta tulkintaa, ja Duras olikin ylpeä sen saamista lukuisista selitelmistä. Lopullisia päätelmiä ei ole olemassakaan, sillä India Song on epäilemättä jokaiselle hyvin henkilökohtainen kokemus, eikä varmasti vähiten itse tekijälleen. En todella aikaisemmin ole nähnyt elokuvaa, joka olisi samalla sekä niin romanttinen että eroottinen ja kuvaa vielä kouriintuntuvalla tavalla mustasukkaisuutta ja torjutun rakkauden rappiollisuutta. Elokuvassa ei ole kuin yksi suudelma, mutta lukuisia kosketuksia ja katseita. Anne-Marie Stretterin kasvonliikkeissä on niissä jo sinänsä riittämiin.

Jatkuvasti toistuvat tilat, päällimmäisenä peilihuone, johdattavat metafyysiselle maaperälle, jossa alkaa miettiä, onko kuvattua edes olemassa. Onko se vain jonkun henkilön muisto tai haaveuni vai sitten sekoitus eri henkilöiden elämistä? Dialogi ei anna selityksiä; se toimii omilla ehdoillaan aivan kuin toistuva pianosävelmä India Song. Elokuvan vähintään kahtia jaettu, mutta yhtäläisyyksiä viljelevä kokemusmaailma muistuttaa tavallaan Kieslowskin Veronikan kaksoiselämää.

India Song on kuin iltapäivän väsymyksessä melkein vahingossa nukuttu valveuni. Se tulee haluttavan lähelle, mutta jää tavoittamattomiin.

* * * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 4,5 / 2 henkilöä