Grace of Monaco valkokangas

Hollywood-tähti Grace Kellyn ja Monacon ruhtinas Rainierin rakkaustarina oli yksi viime vuosisadan tunnetuimmista. Hollywood-tähdestä tuli pienen ruhtinaskunnan valtiatar. Pariskunnan häissä Kellyn ystävä Alfred Hitchcock hekotti olevansa onnellinen siitä, että Kelly löysi itselleen ”niin hyvän roolin”. En ole varma, mitä Hitchcock mahtaisi ajatella siitä, että kokonainen elokuva ruhtinatar Gracesta on nyt rakennettu tuon hänen käyttämänsä vertauskuvan varaan. Hän olisi varmaankin imarreltu, jos elokuva ei olisi näin kehno.

Tapahtumat sijoittuvat pääasiassa vuoteen 1962. Monacon verotusta koskeva ulkopoliittinen kriisi on johtanut merenrantakaupungin saartoon Ranskan toimesta. Kaupunkivaltio saatetaan liittää osaksi Charles de Gaullen johtamaa tasavaltaa.

Kansa ei ole vielä hyväksynyt Gracea (Nicole Kidman) monarkikseen, mutta päättäväinen nainen haluaa osallistua talkoisiin ja tukea aviomiestään Rainier III:tta (Tim Roth) kriisin aikana. Asioita mutkistaa itse Hitchcock, joka tarjoaa entiselle luottonäyttelijättärelleen roolia tulevan elokuvansa pääosassa. Paluu kameroiden eteen houkuttelee, mutta monacolaiset eivät ole valmiita hyväksymään elokuvissa keikistelevää hallitsijaa.

Paperilla Grace Kellyn rooli voisi olla Kidmanin lippu toiseen naispääosa-Oscariin, mutta kokonaisuus vajoaa nopeasti Dianan ja Amelian kaltaisten mitäänsanomattomien epäonnistumisten tasolle. Käsikirjoitus on auttamattoman kliseinen ja lähestyy Grace Kellyn tarinaa turhankin turvallisesta näkökulmasta. Läpi elokuvan ihmiset ruhtinattaren ympärillä toistelevat sellaisia latteuksia, kuten Hitchcockilta varastettu ”tämä on elämäsi tärkein rooli”, mutta teemaan ei missään vaiheessa syvennytä. Leijonanosan juonesta nappaa ulkopoliittinen kriisi, jonka rinnalla Kidmanin Grace jää sivuun tapahtumien keskiöstä.

Kiistan toinen osapuoli, Ranskan presidentti Charles de Gaulle, esitetään diktaattorimaisen yksipuolisessa valossa. On myös huomionarvoista, että hänen hahmonsa on ainoa, joka puhuu pääasiassa ranskaa. Ruhtinas Rainier esitetään yksinomaan brittienglantia haastavana vässykkänä. Erityisen häiritsevä on kohtaus, jossa Rainier keskustelee de Gaullen kanssa puhelimitse: keskustelun kieli on englanti, vaikka molempien valtioiden virallinen kieli on ranska, ja silti de Gaulle on ainoa, jonka puhetta hallitsee aksentti.

Jopa amerikkalainen Grace Kelly puhuu elokuvan aikana enemmän ranskaa kuin Rothin Rainier, mikä pistää miettimään, miksi Tim Roth on ylipäänsä valittu kyseiseen rooliin, sillä hänen ja Nicole Kidmanin välillä ei ole lainkaan kemiaa.

Kidman on elokuvan valopilkku, jota ei ainakaan voi syyttää yrityksen puutteesta. Paikoittainen ylinäyttely menee typerästi dramatisoidun käsikirjoituksen piikkiin, sillä muuten työskentely on sujuvaa pienimpiä eleitä myöten.

Räväkämmällä otteella niin Grace Kellyn kuin prinsessa Dianankin tarinoiden filmatisoinnit olisi voitu pelastaa, mutta tähän eivät tekijät rohkene ryhtyä. Sen sijaan katsottavana on noin kaksi tuntia nostalgisen utuisesti kuvattua tapakulttuurikoulutusta, ulkopolitiikkaa ja poseerausta. Mukaan on isketty myös erikoisia lähikuvia, joissa seurataan kameraa puolelta toiselle keinuttamalla Kidmanin silmien ja huulien liikkeitä keskustelun lomassa. Ainakaan minulle ei valjennut, mitä tällaisella kuvituksella on haluttu katsojalle kertoa.

Gracen muovaaminen ruhtinattareksi tuo mieleen Kuninkaan puheen puhevalmennuskohtaukset, mikä altistaa Grace-elokuvan epäreilun vertailun kohteeksi. Kuninkaan puhe on visuaalisesti kaunis, mainiosti näytelty ja ennen kaikkea viihdyttävä kuvaus aristokraattien elämän pikkumaisuuksista. Tätä tavoittelee myös Grace of Monaco, mutta epäonnistuu siinä pahemman kerran. Se ei ole visuaalisesti mieleenpainuva, erityisen hyvin näytelty eikä tosiaankaan viihdyttävä.