Gossip valkokangas

Colin Nutley, Ruotsin virallinen britti, on saanut houkuteltua uusimpaan elokuvaansa käsittämättömän kattavan otoksen länsinaapurin näyttelijäparhaimmistoa. Ylle tilastoitujen naisten lisäksi lähes parinkymmenen hengen äärimmäisen vahvaa työtä tekevästä kaartista voidaan mainita melkein mistä tahansa ruotsalaisista poliisielokuvista tutut perusmiehet Rolf Lassgård, Mikael Persbrandt ja Peter Haber.

Gossip on elokuva- ja teatterimaailmaan sijoittuva ihmissuhdekomedia. Vahvojen näyttelijöidensä varassa se pysyy joten kuten jaloillaan. Koko ensemble silmin nähden nauttii oman työympäristönsä pikkusatiirisesta piikittelystä. Elokuvaa vaivaava eri tyylilajien välillä huojuminen tosin heijastuu näyttelijöihinkin. Ainakin Ewa Frölingin sinänsä herkullisen kamalaksi tyypitelty, itsestään liikoja luuleva ja lahjattoman oloinen Georgina Seth on hiukan eri maailmasta kuin muut hahmot.

Hei, me ollaan pinnallisia

Gossip alkaa naisnäyttelijöiden elokuvana. Ruotsin ykköskaartin näyttelijättäristä ollaan etsimässä "uutta Greta Garboa" Hollywood-uudelleenversiointiin Kuningatar Kristiinasta. Filmi kuvaa päivää, jolloin amerikantuottajien on määrä ilmoittaa ratkaisunsa. Näyttelijättärien, samoin kuin alalla niin ikään toimivien miestensä elämät ovat jo valmiiksi monin tavoin solmussa. Yhden heistä mahdollinen jenkkiläpimurto kiristää tunnelmia entisestään.

Erityisesti alkupuolellaan Gossip eksyy liian moneen suuntaan ja tyylilajiin. Henkilöitä yksinkertaisesti on niin paljon, että perässä pysyminen tekee tiukkaa. Nutley pyrkii ironisoimaan pintakiillon ja raadollisen yksityiselämän jännitettä. Tulos on kuitenkin kuin Robert Altmania huonoimmillaan (Pret-a-Porter - huokaus.) Tähtinäyttelijät näyttelevät hassusti tähtinäyttelijöiden elämää ja satiiriksi katsotaan diivan pyörtyminen kollegan hautajaisissa tai arkun tippuminen kantajiltaan.

Loppupuolella aivan liian pitkä elokuva onneksi tiivistyy koskettavaksikin panoraamaksi klovnerian vakavasta kääntöpuolesta, rikkinäisistä ihmissuhteista ja joukkohermoromahduksen uhasta. Aivan synkkyyden valtaan ei kuitenkaan jäädä. Elämä jatkuu pienten ilonaiheiden voimalla vielä Garbo-valinnan jälkeenkin, kuten lopun hieno syntymäpäiväkohtaus osoittaa.

Työminä ja arkiminä

Näyttelijöiden oikean elämän ja roolien välinen ristiriita on moneen kertaan tutkittu aihe. Nutley ei oikein onnistu tuomaan problematiikkaan mitään uutta. Sinänsä on kiinnostavaa, miten samankaltaisin painotuksin tällainen ison ensemblen avulla kuvattu työn ja ihmissuhteiden ristiriita nykyisin esitetään eri ammattialoilla - ja mantereilla. Esimerkiksi jenkkisarjat tyyliin ER ja West Wing, samoin kuin melkein kaikki nykyaikaiset poliisisarjat perustuvat ihmiskuvaan, jossa ihmissuhteet ovat yksi, lähinnä kulissien takainen asia, ja työ kokonaan toinen. Näin ajatellen työ on aina jonkin sortin näyttelemistä.

Gossipissa kulissien takaiset kriisit eivät heijastu henkilöiden töihin, valkokankaalle tai teatterin lavalle. Siitä johtuu välillä pitkienkin tarinan sisäisten harjoitus-, teatteri- ja elokuvajaksojen hengettömyys. Miten kukaan jaksaa katsoa minuuttitolkulla tyhjyyttään kumisevia, ajatuksena jo muutenkin korneja 2000-luvun Garbo-poseerauksia joistain fiktiivisistä koekuvauksista?