Elokuu valkokangas

Nuorille suunnattuja elokuvia on Suomessa tehty valitettavan vaihtelevasti, vaikka lastenelokuvien tavoin myös nuortenelokuvia pitäisi tuottaa tasaisesti, sillä katsojien vaihtuvuus nuoremmissa ikäryhmissä on kaikkein suurinta. Nuoret eivät ole kiinnostuneita katsomaan vuosikymmenten takaisia elokuvia, olivat ne kuinka klassikkoja tahansa, sillä ne eivät käsittele sitä aikaa, jossa nuoret itse elävät. Nuorille suunnattujen elokuvien on oltava tästä ajasta, oman aikansa kuvauksia, eikä jokaisen nuortenelokuvan tarvitse olla elokuvataiteellinen merkkiteos.

Teineille suunnattujen kotimaisten elokuvien osalta tilanne on ollut viimeisen vuoden aikana jopa poikkeuksellisen hyvä, sillä teatterilevitykseen on yltänyt peräti kaksi nuorisoelokuvaa: viime elokuussa ensi-iltansa sai teini-ikäisten tyttöjen itsenäistymiskamppailua käsitellyt Marja Pyykön Sisko tahtoisin jäädä ja nyt ensi-iltansa saa aikuisuuden kynnykselle astuvan nuoren miehenalun tarina, Elokuu, jonka on käsikirjoittanut ja ohjannut Oskari Sipola.

Aku (Eppu Pastinen) on tuore ylioppilas. Hän on vakaan ja vauraan perheen vesa, joka tyttöystävänsä kanssa suunnittelee tulevaa ja pyrkii yliopistoon. Akun raikulimpi ystävä yrittää rohkaista liiankin turvallista elämää viettävää kaveriaan ottamaan välillä rennosti ja seikkailemaan. Ja kun Akun pään pistää pyörälle viehkeä blondi, Juli (Lina Turkama), saa interrailille lähtenyt tyttöystävä jäädä, samoin kesätyö ja vanhempien kukkien kastelu. Aku lähtee Julin kanssa baanalle halki Suomen.

Teinien road-tarina on tuttu juttu. Tien päällä on kasvettu muun muassa Hannu Tuomaisen elokuvassa Menolippu Mombasaan (2002). Vaikka asetelma itsessään on kliseinen, se tarjoaa lähes aina aikuistumisriitteihin hyvin soveltuvia draamallisia elementtejä, ja ennen kaikkea matkan tekeminen toimii suorana vertauksena kodista irtautumiselle ja omien siipien kokeilulle. Tarinalliset ainekset ovat niin houkuttelevat, että aihio on nuortenelokuvien tekijöille enemmän kuin varma valinta.

Kenties liiankin varma. Uudet ja tuoreet näkökulmat nuorten ongelmien ja kasvukipujen käsittelylle jäävät näkemättä. Tämä on harmillista varsinkin kun elokuvan tekijät itsekin ovat nuoria. Missä on nuorten tekijöiden radikaalius, innovatiivisuus ja rohkeus omiin visioihin? Miksi toistaa samaa vanhaa?

Oskari Sipolan Taideteollisen korkeakoulun lopputyöksi tekemä Elokuu on tuotantoyhtiö Bronson Clubin rookie-sarjan ensimmäinen elokuva. Rookie-tuotantojen ideana on, että elokuvien taiteellinen vastuu on nuorilla ensikertalaisilla. Tekomahdollisuuksien tarjoaminen nuorille tekijöille on ensiarvoisen tärkeää, sillä elokuvia opitaan tekemään vain tekemällä, suoraan puskista tulleet mestarit ovat lähinnä säännön vahvistavia poikkeuksia.

Pitkän elokuvan vaikeus näkyy Elokuussa. Se on ylipitkä ja siinä on paljon tarinallista joutokäyntiä. Lopputulosta olisi kyetty jäntevöittämään huomattavasti leikkauspöydällä. Herääkin kysymys, että vaikka taiteellinen vastuu onkin nuorilla, ensimmäistä pitkää elokuvaa työstävillä tekijöillä, niin pitäisikö taustalla olevien ammattituottajien kuitenkin antaa opastavaa ohjausta viimeistään jälkituotantovaiheessa mahdollisimman onnistuneen lopputuloksen takaamiseksi? Alkujaanhan Sipola oli kirjoittanut Elokuun tunnin mittaiseksi elokuvaksi, mikä olisi varmaankin ollut sopivin mitta tarinalle ja sisällölle, sillä nyt lähes kaksituntiseksi venytetyssä elokuvassa on lukuisia täytteenomaisia kohtauksia, jotka eivät vie tarinaa tai henkilöhahmoja eteenpäin.

Nuoret näyttelijät, eritoten päärooleissa nähtävät Eppu Pastinen ja Lina Turkama tekevät kokonaisuutena hyvät roolityöt. Turkaman Juli on aidosti salaperäinen ja varautunut hahmo, samoin Pastinen tavoittaa Akun roolissa paikoin erittäin hyvin nuoren miehen hämmentyneen tilan. Onnistumisten vastapainona on kuitenkin myös kohtauksia, joissa kumpikin tuntuu olevan tuuliajolla, mikä osaltaan on seurausta tarinaan kirjoitetuista täytekohtauksista, joissa henkilöhahmoille ei alkujaankaan ole annettu paljoa mahdollisuuksia.

Elokuvan viestittämä arvomaailma on oma lukunsa. Vastuuttomalle kesäseikkailuille lähtenyt Aku ei lopulta joudu kantamaan vastuuta oikein mistään. Uuden kokeminen, turvallisuudesta irrottautuminen ja normien vastustaminen ovat aikuistumisen kannalta välttämättömiä paheita, mutta elokuvan tarjoama ratkaisumalli helposta paluusta keskiluokkaiseen elämänmenoon jätti kyseenalaisen jälkimaun. Tämä saattaa sopia hyvin aikaamme, mutta jos edes loppu olisi jätetty avoimemmaksi, mihin olisi ollut mahdollisuus, elokuvan esiin nostamat kysymykset rajojen kokeilemisen seurauksista olisivat jättäneet enemmän tulkinnanvaraa ja ajattelunaihetta. Nyt viimeinen mielikuva elokuvasta jää valmiiksi pureskellun, naiivin ja kliseisen nuorisokuvauksen tasolle.