Musiikkielokuva

Oskari Sipolan edellinen elokuva Elokuu (2011) herätti huomiota nuoren tekijäporukan vuoksi. Sipolan toisessa elokuvassa Ollaan vapaita tekijätiimi kameran takana on säilynyt lähes samana, sillä ainoastaan pukusuunnittelija ja äänisuunnittelija ovat vaihtuneet. Sipolalle on tärkeää, että tekijäkaarti on hänen elokuvissaan nuorekas.

Koen vahvaa velvollisuutta antaa uusille tulokkaille duunia, koska olen itsekin uusi tulokas. Koen myös, että minun on helpompi työskennellä samaan sukupolveen kuuluvien kanssa, jotka puhuvat samaa kieltä, Sipola sanoo.

Elokuu oli nuorista kertova road movie, ja siihen verrattuna Ollaan vapaita on täysin erilainen. Koska kyseessä on musiikkielokuva, kohtausten tarkka suunnitteleminen oli erittäin tärkeää.

Elokuussa menimme tunne edellä. Improvisoimme ja kuvasimme paljon materiaalia, jota ei käytetty. Tällä kertaa seurasimme tarkasti käsikirjoitusta, koska Ollaan vapaita on ikään kuin näytelmä, jonka teksti nojaa dialogiin ja hyvinkin strukturoituun dramaturgiaan. Tuntui paljon mielekkäämmältä suunnitella jokainen kuva etukäteen.

Suomessa ohjaajilla voi pitkien elokuvien välissä vierähtää useitakin vuosia rahoituksen vuoksi. Elokuun jälkeen Sipolalla oli mielessään toinen elokuvakäsikirjoitus, joka odottaa edelleen pöytälaatikossa mahdollista tuottajaa.

Sillä ei ole hirveän kirkasta tulevaisuutta, mutta se on osa tätä peliä. Se oli selvää jo elokuvakoulussa, että jos haluaa tehdä pitkiä elokuvia, niin tie ei ole helppo.

Halusimme erottua massasta

Elokuvan markkinoinnissa on kiinnostavasti korostettu, ettei Ollaan vapaita ole musikaali vaan musiikkielokuva. Sipola ymmärtää päätöksen, sillä hänen mielestään musikaali herättää ihmisissä ajatuksia kaupunginteatterin suuren näyttämön tuotannosta, jossa lauletaan repliikkejä.

Tämä on paljon enemmän Mamma Mia -aspektissa. Pop-biisit rytmittävät elokuvaa ja juoni pysähtyy niiden ajaksi, mikä ei ole välttämättä musikaalin ominaisuus. Tiedostan kuitenkin, että raja on hyvin häilyvä.

Varttuneemmille katsojille suunnattuja musikaaleja tai musiikkielokuvia ei ole viime vuosina Suomessa juurikaan tehty. Tämä oli myös yksi lähtökohta ohjaaja Sipolalle ja tuottaja Elina Pohjolalle, jotka halusivat tuotannon erottuvan massasta.

Päätimme kokeilla jotain, mitä ei näe ihan joka vuosi, ja yhteisissä keskusteluissa Elinan kanssa ehdotin musiikkielokuvaa. Oli hienoa puhaltaa henkeä sellaiseen genreen, joka on ollut heikossa hapessa jo pidemmän aikaa.

Musiikkielokuva on yleensä kallis genre. Syynä tähän on musiikin käyttäminen, joka on Suomessa erittäin kallista. Sipola ei pidä itseään aihealueen asiantuntijana, mutta pystyy nopeasti osoittamaan muutamia suomalaisen musiikin käyttöön liittyviä ongelmia.

Esimerkiksi Yle on julkisen palvelun laitos, joka ostaa ohjelmiinsa tanskalaista katalogimusiikkia, koska suomalaisen musiikin käyttäminen on tehty niin kalliiksi. Olen huomannut tv-sarjoissa ja muissa töissä, että ulkomaisen katalogimusiikin käyttäminen säästää myös työaikaa ja helpottaa työntekoa, mikä on tavallaan surullista. Tässä tuotannossa musiikki ei ollut kuitenkaan ongelma, koska kaikki on sävelletty tätä elokuvaa varten. Vaikeinta olisi ollut ostaa oikeudet olemassa olevaan musiikkiin.

Mannerheimintien sulkeminen

Sipolaan vetosi Tua Harnon käsikirjoituksessa elokuvan laaja hahmogalleria. Suomalaisten elokuvien tarinat ovat Sipolan mielestä usein turhan rajattuja, eivätkä ne ota huomioon ihmisyyden täyttä kirjoa.

Tua oli rakentanut omaan tarinaansa mahdollisuuden aika hienolle ensemble-elokuvalle ja se kiinnitti huomioni heti ensimmäisenä.

Elokuvan eniten huomiota saanut kohtaus on Mannerheimintien sulkeminen, joka onnistui viime kesänä ylittämään uutiskynnyksen. Kohtauksessa elokuvan päähenkilöt osallistuvat mielenosoitukseen yksityisautoilua vastaan. Se löytyy myös elokuvan varhaisista käsikirjoitusversioista.

Se oli mukana jo vuotta ennen kuvauksia. Kävin tekemässä omaa tutkimusta ja seurasin kadunvaltausta Helsingin Kalliossa. Sieltä asti se ajatus kantoi ja kävimme jo helmikuussa puhumassa kaupungille ja poliisille asiasta. Olimme myös yhteydessä Kiasmaan, jonka katolle elokuvan päähenkilöt yrittävät kiinnittää banderollin, koska koko kohtausta ei kannata tehdä, jos emme pysty kuvaamaan sen kaikkia osia samassa paikassa.

Kolme kuukautta ennen kuvauksia saimme tietää, että homma onnistuu ja saamme tehdä kohtauksen kuten haluamme. Ehtoina olivat, että kohtaus pitää kuvata ruuhka-ajan ulkopuolella ja meidän pitää tiedottaa asiasta laajasti. Emme kutsuneet ainuttakaan toimittajaa paikalle, mutta kyllähän niitä sitten tuli julkiselle paikalle, mikä on ihan ymmärrettävää, ja siitä tuli puolivahingossa elokuvamme ensimmäinen tiedotustilaisuus.

Poliisi oli kohtauksessa mukana ohjaamassa liikennettä, minkä Sipola uskoo rauhoittaneen monia kuvausten yllättämiä autoilijoita. Tie oli poikki noin viisi tuntia.

Selvisimme muutamalla sormimerkillä ja parilla huutelulla, toteaa Sipola.

Lue myös