Elisabeth - Kultainen aikakausi valkokangas

Suurmiesten ja -naisten elämänvaiheista tehdään uusia tulkintoja koko ajan. Yhtäkään elämäkertaelokuvan jatko-osaa minulle ei kuitenkaan tule mieleen 1940-luvulla tehtyjä Al Jonson -elokuvia lukuun ottamatta. Elisabet – Kultainen aikakausi on sellainen harvinaisuus, jatko-osa vuonna 1998 ilmestyneelle Elisabetille.

Elisabet I:n valtakausi 1500-luvun loppupuoliskolla on jo 45 vuoden pituutensa takia otollinen kohde monille filmatisoinneille. Elisabetin aika oli lisäksi erittäin merkittävä Englannille monin tavoin, joten lähdemateriaalia riittää. Elisabet keskittyi vallan alkuvuosiin ja kuningattaren roolin omaksumiseen.

Elisabet – Kultainen aikakausi sijoittuu muutamaa vuosikymmentä myöhemmäksi. Elokuva kattaa ensimmäiset vuodet Espanjan sodasta Englantia vastaan. Lisäksi mukaan on otettu Elisabetin katolisen serkun Maria Stuartin juonittelut kuningattaren päänmenoksi ja kehitetty romanssinpoikasta löytöretkeilijä Sir Walter Raleighin ja Elisabetin välille.

Lopputulos noudattaa genrejatko-osien yleistä kaavaa: se on hengettömämpi kuin edeltäjänsä, ja kaikki on yritetty tehdä suureellisemmin. Cate Blanchett uusii roolinsa Elisabetina, ja hänen harteillaan onkin iso osa elokuvan uskottavuudesta. Tehtävää vaikeuttaa edellisenkin osan ohjanneen Shekhar Kapurin pyrkimys viedä elokuvaa eeppisempään ja toiminnallisempaan suuntaan.

Sota ja salajuonet tarjoavat toki hyvän taustan tähän. Käyttöön on kuitenkin otettu eeppisistä elokuvista tuttuja tyylikeinoja, mikä sotii pienimuotoisempaa henkilökuvausta vastaan. Sir Walter Raleigh muistuttaa enemmän Errol Flynnia kuin historiallista itseään. Kun Elisabet puhuu joukoilleen Tilburyssa – mikä tapahtui oikeastikin – tulee elokuvaversiosta mieleen Braveheart – taipumaton sekä Taru sormusten herrasta.

Muutenkin historiallisia tapahtumia on muuteltu ja yksinkertaistettu roimasti. Tulkinnanvapaus on tietysti sallittua ja suotavaakin, eikä muuntelukaan mikään synti aina ole. Mustavalkoinen ja tyhmistetty esitys historian kulusta on sen sijaan vaikeammin perusteltavissa. Kaikki politikointi on elokuvasta häivytetty, ja Espanjan lisäksi muita Euroopan maita ei tunnu olevan olemassakaan muualla paitsi Elisabetin riiausjonossa.

Tämä ei kenties haittaisi jos elokuva olisi kepeä seikkailu. Pyrkimyksenä tuntuu kuitenkin olleen vakavan henkilökuvan luominen Elisabetista. Lisäksi elokuva huokuu kaikessa vakavuutta. Riikinkukko jää toiseksi väriloistossa, ja puvut sekä henkilöasetelmat ovat kuin maalauksista. Jylhät tapahtumapaikat on kuvattu arvoisellaan tavalla, eikä musiikki jätä mitään tulkinnanvaraa halutusta tunnetilasta. Audiovisuaalinen jyräys on silti elokuvan parasta antia.

Sisällöltään Elisabet – Kultainen aikakausi on köykäinen, mutta ulkoasultaan toimivasti mahtipontinen ja paatoksellinen. Kun Elisabet piti aikaisemmin mainittua puhettaan Tilburyssa, oli se kuvattu niin viettelevän propagandistisesti, että olin myyty. Kun A.R. Rahmanin naurettavan paisutteleva musiikki raikui, oli se hanszimmereihin verrattuna tuoreen kuuloista. Tämän Elisabetin sydänsuruja ei jaksaisi kuunnella, mutta sotaan hänen puolestaan voisi lähteä hurmiossa.