4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää valkokangas

Romanialainen Cristian Mungiu on ohjannut realistisen aikalaiskuvauksen kotimaansa hillittömän byrokratian ja Ceausescun diktatuurin, Kultakauden ajan, synkeistä tapahtumista. Kultakausi-nimitys oli Ceausescun itsensä antama ja tosiasiassa tämä 1970–80-lukujen ajanjakso oli pahinta Romanian kansan lähihistoriassa, kunnes päättyi 1989.

Tiukka aborttilaki säädettiin 1966, ja sen seurauksena ainoan mahdollisen, eli laittoman abortin hankinta, oli äärimmäisen hankalaa ja vaarallista. Arviolta noin puoli miljoonaa naista kuoli näihin epämääräisissä oloissa ja käsissä tehtyihin abortteihin.

4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää kuvaa piinaavan yksityiskohtaisesti nuoren opiskelijanaisen abortin hankinnan vaiheita yhden päivän aikana. Otilia (Anamaria Marinca) järjestää ystävänsä Gabitan (Laura Vasiliu) puolesta kaikki toimenpiteen yksityiskohdat hotellihuoneen varaamisesta abortin suorittajan noutamiseen ja rahojen hankintaan. Koko tapahtumakaari nähdään oikeastaan Otilian silmin. Otilia, tai ainakin Gabita olettavat asioiden tapahtuvan melko siedettävästi ja mutkattomasti, mutta joutuvatkin uhraamaan aika paljon enemmän kuin mitä olivat etukäteen ajatelleet.

Mungiulla on läheisiä kokemuksia elokuvansa aiheesta, sillä hän ja hänen siskonsa elivät nuorta aikuisuuttaan juuri 80-luvun Romaniassa. Elokuva perustuu Mungiun tunteman henkilön omakohtaiseen kertomukseen tapahtuneesta, ja puhuu samalla tuhansien muiden samanlaisten nuorten naisten kohtaloiden puolesta. Tämän näkökulman perusteella 80-luvun itäeurooppalaisessa sosialismissa ei ole paljon juhlimista ollut, jos muutoinkaan.

Kerronta keskittyy hetkeen, aikaan ja paikkaan. Kommunistisen Romanian systemaattisuus ilmenee tarkkanäköisesti hotellikäytännöissä, sääntöohjeistuksissa ja niiden noudattamisessa ja varovaisissa suunnanmuutoksissa. Hätkähdyttävää esimerkiksi on, miten aborttimies Bebe (Vlad Ivanov) ohjeistaa Gabitaa ja Otiliaa salailun pakottamin ehdoin toimimaan abortin edetessä ja hankkiutumaan sikiöstä eroon. Yhtä tylyä "asiantuntemuksen" kuvausta en muista ennen elokuvassa nähneeni.

Kamera pysyy monessa kohtauksessa paikallaan ja kohtaukset ja otokset ovat pitkiä. Tämä syventää realistista ja vangitsevaa tunnelmaa. Erityisen vaikuttava on kohtaus, jossa Otilia istuu poikaystävänsä äidin syntymäpäiväpöydässä. Kohtaus on yhtä pitkää kuvaa, ja Otilian kasvot kertovat kaiken siitä, millaista pahaa oloa ja tilanteeseen kuulumattomuutta hän juuri sillä hetkellä tuntee, muun juhlaväen koko ajan hälistessä iloisesti ympärillä.

Kaikki elokuvan osaset, ja etenkin näyttelijät, ovat kiistattoman uskottavia. Puoskarin toiminta hätääntyneiden ja epätoivoisen mahdollisuuden edessä seisovien nuorten naisten suhteen on erityisen vastenmielistä. Voisi kuvitella, että monessakin maassa, mutta ehkä etenkin Romaniassa, on näyttelijältä huomionarvoinen riski tehdä Beben kaltaista, kyseenalaista roolihahmoa.

Lyhyehkö elokuvaperinne ja maan vielä keskeneräinen toipuminen ovat todennäköisiä vaikuttimia Romanian historian pimeiden kohtien kuvaamiseen ja avaamiseen. Silti Mungiu avaa kovin rohkeasti ja seikkaperäisesti tämän menneisyyden erään kohmean möykyn. Hyvä niin. Ehkäpä elokuva osittain juuri siksi voitti Cannesin elokuvajuhlien tämän vuoden pääpalkinnon, vaikkakin sen elokuvalliset ansiot ovat monessa muussakin mielessä vahvoja. Romanian uusi elokuva on muutenkin ilmeisen kovassa huudossa ainakin Euroopassa juuri nyt.

Lyhyt läpileikkaus vain parinkymmenen vuoden takaiseen tilanteeseen on tunkkaisissa väreissään ja tupakan katkussaan läpitunkeva. 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää kertoo kaunistelematta ja mikä tärkeintä, ylidramatisoimatta, aiheestaan paljon. Se täytyy katsoa, mutta en suosittele elokuvaa kovin heikkohermoisille tai aborttiasiaa omakohtaisesti työstäville.