Älä sano sanaakaan valkokangas

Joskus törmää elokuviin, jotka eivät kertakaikkiaan kuulu mihinkään muodikkaaseen trendiin, vaan kuuluvat mainstream-elokuvan peruskallioon, joka ei ole muuttunut muutamaan maailmankauteen. Trillerikerrostumaan kuuluva Don’t Say a Word on tyypillinen esimerkki ammattitaidolla tuotetusta tyylipuhtaasta, kliseisestä ja yllätyksettömästä kaurasta, jolla ohjaajia ja tähtiä pidetään leivän syrjässä kiinni tärkeämpien projektien välillä.

Rakenneratkaisujen selkeys ja tuttuus paistaa läpi kaikkialta. Alussa esitetään "macguffin", joka motivoi toimintaa. Tässä tapauksessa kyseessä on timantti, jota ryöstettäessä pääkonna Patrick (Bean) jengeineen jää kiinni, kun yksi porukasta päättää ryhtyä petturiksi ja tulee nopeasti muiden listimäksi. Kymmenen vuoden kuluttua ryöstö yhdistyy juppipsykologi Conradiin (Douglas), joka hoitaa tapetun rosvon häiriintynyttä tytärtä (Murphy). Vankilasta vapautunut rikolliskööri sieppaa Conradin oman tyttären (Bartusiak) ja antaa kallonkutistajalle tehtävän ja tottakai mahdottoman aikataulun: tohtorin täytyy onkia neuroottisen tytön päästä numerosarja, joka paljastaa petturi-isän välistä vetämän timantin kätköpaikan. Koko homma täksi iltapäiväksi kello viiteen mennessä. Retorinen kysymys: päättyykö kriisi tuhoon vain hyvisten ja pahisten väliseen voimainmittelöön?

Gary Flederin leipätyö näyttäisi olevan television puolella, vaikka on hän pari elokuvatrilleriä ehtinyt tekemään. Don’t Say a Word osoittaa hänen olevan ammattitaitoinen, mutta mielikuvitukseton ohjaaja. Värien ja tunnelmien yhdistely, painostavan ahtaat sisustukset, objektiivien oikea vaihtelu ja tarpeeksi jäntevä ja nopea leikkaus toimivat kuin vanha toyota: suhteellisen varmasti, mutta ilman säihkettä eteenpäin surraten.

Kidnappaajien Conradin asuntoon asettamista valvontakameroista ja niiden kuvatekstuurista olisi saattanut saada irti kaikenlaista piilosta näkemiseen, valtaan ja kontrolliin liittyvää, mutta toiminnan keskus sijoittuu muualle ja detalji ohitetaan vain todisteena roistojen vimmaisesta panoksesta ja tietotaidosta. Loppujakson rituaalisessa pahan karkoittamisessa silmä maksetaan todella silmänä, mitä vielä osoitellaan melko banaalilla ja moralisoivalla montaasilla. Sulkeuma, hyvän voitto on ehdottoman täydellinen, ja Kiitospäivän iltaakin jää vielä jäljelle idyllistä kalkkunansyöntiä varten.

Psykologi Conrad on jatkoa sarjalle juppeja, joita Michael Douglasin on esittänyt pitkin 90-lukua. Mitään uutta ja ihmeellistä ei kuitenkaan ole nähtävillä. Eleiden niukkuus, ammatillinen ylemmyydentunto, nöyryytyksen ja ahdistuksen tasapaino, viileän ja paikoin epäinhimillisen analyyttinen mielentila tunnekuohun keskellä, jotka muistetaan esimerkiksi Trafficista, jäävät nyt valjuiksi, maneerisiksi, unissa kävellyn tuntuisiksi. Bean on sama julma jääpalikka kuin esimerkiksi Golden Eyessa ja Patriot Gamesissa, mutta vielä latteampana ja mielenkiinnottomampana.

Elokuvan saa toisen hymiön Skye McCole Bartusiakin ansiosta. Toisin kuin useimmat lapsitähdet, hän saa tehtyä pikkuvanhasta Jessiesta siedettävän jopa sympaattisen hahmon. Toinen hymiö tulee kliseiden läpikotaisesta tuntemuksesta, joka tuottaa sataan kertaan nähdyn jännärirakenteen niin puhtaana, että katsoja ei ole aivan varma kävikö katsomassa uuden vai jonkun vanhan elokuvan. Don’t Say a Word on purkitettu tehtaalle tyypillisellä ammattitaidolla. Purkissa ei kuitenkaan ole kaviaaria vaan tonnikalaa ja sikanautaa.