Coyote Ugly valkokangas

Nuori kitaraa soitteleva tyttö pikkukaupungista muuttaa New Yorkiin. Hänellä on suunnitelma. Hän aikoo tehdä läpimurron musiikkibisneksessä. Mitä aluksi? Likainen yksiö jossain kurjassa kerrostalossa. Turhia yrityksiä viedä demoa tuotantoyhtiöille. Asunto ja rahat ryöstetään.

Lähes pennittömänä apea päähenkilömme vetää kahvia ja omenapiirakkaa yödinerissa. Nurkkapöydässä hän huomaa kolme seksikästä, hyvin pukeutunutta ja rahoja levittelevää gimmaa. Mistä nuo on tullut? "Ne on tanssijoita", sanoo baarimikko. Paikasta nimeltä Coyote Ugly, kuulemma. Coyote Ugly on baari, missä tarjoilijat tanssivat tiskillä samalla, kun kaatavat viinaa asiakkaiden kurkusta alas. Vähän pikkuhousujen pitsiä, tissien väliä ja kielen näyttämistä. Hui, sanoo päähenkilömme, kun menee paikkaan tutustumaan. Mutta rahan tarve on kova. Tiukka baarin omistaja antaa tytölle duunipaikan.

Jerry Bruckheimer

Mitä sanoo sinulle nimi Jerry Bruckheimer? Seuraa sitä tunnetta ja päätä, noteeraatko elokuvan Coyote Ugly. En ihmettele, että Bruckheimeria kiinnostavat baarit, sillä hän on tehnyt myyviä cocktaileja 20 vuotta. Ihan kuin juoman fiksaamista, vaikkakin isommassa mittakaavassa: ämpärilliseen vettä lisätään kourallinen sokeria, lapiollinen siirappia, runsaasti karamelliväriä etc. Lähes kaikissa Bruckheimerin blandauksissa on käytetty samaa kaavaa, mutta hän tarjoilee drinkkejään erilaisissa laseissa ja vaihtelee värejä.

Coyote Ugly on ainutlaatuinen Bruckheimer-elokuva, sillä hän varastaa muilta; tätä tekee mieli rinnastaa 80-luvun lopun neon-värisiin nuorisoelokuviin. Oikeastaan näyttää siltä, että edessämme on jonkinlainen uudelleenlämmitys tai "homage" ajan best-offeista. Dirty Dancing, vaikka. Ihanaa! Nyt ei liikuta ihan ensisuudelmien ympyröissä, mutta päähenkilö on kiltti, jopa neitseellinen tyttö, jolla on suuria unelmia. Hän on juuri ja juuri niin vanha, että pääsee baariin sisään. Kun poke kysyy, saako nähdä paperit, tyttö vastaa: "Oh, sure." ja hymyilee. Baaritiskillä hän tilaa kokiksen, tietysti, hänhän on roolimalli. Hän ei dokaa, sniffaa kokaa tai vedä kessua. Hyvä näin. Vai onko?

Coyote Uglyyn on vaikea suhtautua sympaattisena tapauksena vaikka näkisi tämän tyyliset elokuvat osana tiettyjen nuorisoryhmien elämäntapaa. Siinä on jotain pelottavaa. Elokuva maalaa hahmon, jonka massa, tai ainakin tietyn ikäryhmän useat edustajat ottavat omakseen. Hän ei ole erityisen kaunis tai edes sexy, hänellä on unelmia ja paljon huolia. Hänen äitinsä on kuollut, rakas isä ei pidä hänen uudesta elämäntavastaan, poikaystävä ei uskalla avautua ja tyttö itse kärsii peloista. Luodaan muutama yleinen ongelmatilanne, joissa ihmissuhteet ja oma sisäinen ääni ovat epätasapainossa monessa mielessä. Ja sitten pamautetaan kaikkien katsojien silmille sokeuttavaa hilettä - tarjotaan ratkaisu! Näytetään tie onneen. Tässä tapauksessa homma pelaa seuraavasti. Päähenkilö julkaisee ekan sinkkunsa, saa ihanan kundin, konservatiivisen isänsä siunauksen ja säilyttää hyvät suhteet baarissa työskenteleviin tyttöihin. Eli kunhan kaikki ympäröivät tekijät ovat tasapainossa keskenään, kun kaikki on yhteiskunnan moraalin rajoissa pysyvää ja silti vilkasta, niin yksilöstä tulee onnellinen. Päähenkilömme on täysin synnitön ihminen. Hän ei esimerkiksi nussi, hän rakastelee. Vain hyvätapainen puhdas tyttö voi saada hellyttävän ruskeasilmäisen ja tummahiuksisen australialaispojan, jolla on naistenlehden keskiaukeamalle kelpaava runko, kauniit kasvot ja Lassie-koiran katse.

Coyote Uglylla saattaa useisiin jättää samanlaiset fiilikset kuin Stephen Frearsin hiljattain Suomeen tuotu High Fidelity, hyvin svengaava ja rento, mutta pinnan alla lähes kaikki edellisen kappaleen törkeydet täyttävä teos. Coyote Uglyssa kyllä kriittisesti arvioituna törmäillään puihin myös kerronnan ja näyttelijätyön puolella. Mitä tapahtuu, kun Bruckheimer vie meidät "ruohonjuuritasolle"; kuvamaailma on karamellivärein säihkyvä kuvakulmien ja kamera-ajojen leikkikenttä. Päähenkilön asunto New Yorkissa on "rähjäisyydessään" suorastaan koominen.