Being Julia valkokangas

Julia Lambert (Annette Bening) on Lontoon teatterilavojen loisteliain diiva, joka elää "vapaassa liitossa" aviomiehensä, hillityn teatterituottaja Michael Gosselynin (Jeremy Irons) kanssa. Menestyksekäs ura kuitenkin vaatii veronsa ja elämä tuntuu pysähtyneeltä. Kuin tilauksesta kuvioihin astelee nuori ihailija, amerikkalainen Tom Fennel (Shaun Evans), joka valloittaa näyttelijättären. Julia saa kokea lyhyen hurman, joka hiipuu pian, kun totuus jenkkipyrkyrin tarkoitusperistä alkaa valjeta. Palvottu näyttelijätär ei kuitenkaan alistu nöyryytettäväksi ja draaman keinoin viimeisen naurun saakin lopulta Julia.

Unkarilaisen István Szabón ohjaama elokuva perustuu tuottoisan kirjailijan W. Somerset Maughamin romaaniin Näyttelijätär, josta on aikaisemmin tehty lukuisia filmatisointeja ja televisiosovituksia. Tapahtumat sijoittuvat 1930-luvun loppupuolelle. Being Julia on kuitenkin monella tapaa hyvin ajaton aikuisten elokuva. Jazzin soidessa käydään läpi samoja tunteita kuin nykypäivänäkin.

Being Julia uppoaa varmasti hyvin katsojiin, jotka yleensä eivät pukudraamoista innostu, sillä elokuvan sijoittuminen menneeseen ei ole millään tapaa itsetarkoituksellista. Viime vuosisadan alun dekadenttinen glamour vetoaa toki myös romanttiseen esteetikkoon. Elokuvassa riittää ihania pukuja, kampauksia ja interiöörejä, joiden perään huokailla.

Bening sai roolistaan draamakuningatar Julia Lambertina Oscar-ehdokkuuden. Hän tekeekin epäilemättä monen keski-ikäisen näyttelijättären unelmaroolin – esittämällä keski-ikäistä näyttelijätärtä. Bening herättää Julian henkiin hämmästyttävän taitavasti. Julian persoonaa hallitseva teatraalisuus ja narsistisuus tulee esiin hienovaraisemmissakin ilmeissä ja liikkeissä. Bening saa Julian kasvot elehtimään uskottavasti niin onnellisen hehkun, karvaan pettymyksen kuin lopulta vahingoniloisen virnistyksenkin.

Being Julia on monin tavoin hyvin toimiva elokuva. Käsikirjoitus, lavastus ja kuvaus toimivat mainiosti. Suurimpana antina ovat kuitenkin loistavat näyttelijäsuoritukset ja tunnelma. Elokuvasta puuttuu kuitenkin "se jokin", joka nostaisi sen unohtumattomaksi klassikoksi. Välillä elokuva laahaa ja juonikuvio kokonaisuudessaan tuntuu paikoin liian yksinkertaiselta, jopa lapselliselta. Toisaalta tämä selkeälinjaisuus sallii henkilöhahmojen tulla läheisiksi ja tutuiksi. Kun esirippu lopulta laskee, ainakin Juliaa tulee hieman ikävä.

Mainiota elokuvassa on se, että vaikka Julian elämää kuvataan hänelle tärkeiden miesten kautta –aviomiehen, pojan, rakastajan ja opettajan – Julia henkilönä ei rakennu näiden miesten varaan. Vaikka Julia tarvitsee nuoren Tomin liehittelyn tunteakseen itsensä jälleen eläväksi, on Julia kuitenkin lopulta itse vastuussa onnestaan.

Julian itsenäisyyden ja ruumiinhallinnan symboliksi nousee nykynäkökulmasta kovin arkinen vapaus juoda olutta. Kalja voi maistua hienoillekin naisille ja suloisen koston jälkimainingeissa se maistuu makeammalta kuin koskaan. Julia on emansipoituneen, vahvan naisen perikuva. Yllättävää on, että sankaritarta ei rangaistakaan astumisesta sovinnaisen roolin ulkopuolelle, vaan päinvastoin palkitaan. Tai oikeastaan Julia palkitsee itse itsensä.