Vihollisen keskellä valkokangas

Syyskuisten terrori-iskujen ja niitä seuranneen terroristijahdin jälkeen on elokuvarintamalla odotettavissa mitä likilaskuisempia ja provosoivampia jenkkien sotakoneiston markkinointi- ja motivointiprojekteja. Syyskuun tapahtumien jälkeen ei ole ehditty vielä tuottamaan valmiiksi aihetta varten räätälöityjä elokuvia, mutta onneksi tuotannossa on ollut jo aiemmin jenkkien itsetuntoa kohottavia ja sotilasmahdin voittoisuutta ylistäviä tekeleitä, joita Hollywoodin tuotantoyhtiöt voivat nyt hyvillä mielin puskea markkinoille. Samalla varotaan visusti luikauttamasta valkokankaille edes vahingossa kriittisempiä tekeleitä, joissa saatettaisiin arvostella jenkkien toimia tai sotilaskoneistoa.

Vihollisen keskellä on niitä rutiinituotantoja, jossa amerikkalaista individualismia ja heroismia puunataan kiiltoisaksi rystyset isänmaallisesti verillä. Ennen tällaiset jonninjoutavuudet kykeni haukotellen ohittamaan, mutta nykyisessä tilanteessa politiikan tekeminen Hollywoodin viihdehötössä on kirpaisevan räikeää. Voi vain pelonsekaisesti kuvitella millaisessa patrioottis-terapeuttisessa hengessä tämäkin tuotos on rapakon takana vastaanotettu, vaikka mistään supermenestyksestä ei ole ollutkaan kysymys.

Lentotukialuksella hyytelön mässyttämiseen kyllästyneellä hävittäjän navigointilentäjällä (Wilson) alkaa motivaatio hiipua ja palveluksesta eroaminen siintää silmissä, kun entisen Jugoslavian alueen kriisi ei tarjoa oikeaa actionia. Aluksen komentaja (Hackman) ei moiselle pullamössömammanpoikamaisuudelle lämpene ja laittaa miehen piruuttaan jouluna tiedustelulennolle. Serbien kapinallisjoukot ampuvat koneen alas ja sankarimme on paettava pitkin maita ja mantuja pelastuakseen. Samalla amiraali painii aluksellaan ylempiä tahoja vastaan voidakseen pelastaa lentäjäpoikansa.

Balkanin niemimaan pitkästä sodasta ja sotarikoksista olisi voinut tehdä hyytäviä elokuvia. Jenkkien kädet eivät sellaisia kuitenkaan valmista. Jälleen kerran amerikkalaiset julistetaan torvet soiden oikeamielisiksi maailmanpoliiseiksi, joiden oman edun ajaminen on koko maailman etujen ajamista, sillä sivistynyt maailma on yhtä kuin amerikkalainen. Serbit esitetään brutaaleina tappajina ja Natokin on vain ikävämielinen ja byrokraattinen painolasti reessä, jota jenkkiarmeijan pitää taisteluissaan vetää tuskaisesti perässä. Tottahan se on, että serbit tekivät kammottavia sotarikoksia, mutta niitä on tehty jokaisessa sodassa ja lopulta amerikkalaiset itse taitavat olla tämän tilaston kärkipäässä, joten kaksinaamaisen hurskastelun löyhkää ei käy peittäminen.

Maailmaa tähtilipun läpi katsovien silmissä elokuva on varmasti oikealla asialla, mutta muut joutuvat kauhistellen kärvistelemään propagandan vähämielisyyttä. Esikoisohjaaja John Moorellakin nappulat ovat menneet pahasti sekaisin, sillä niin paljon elokuvassa on turhaa rompetta, joka ei varsinaista tarinaa kuljeta. Tiedä sitten sitä, kuinka paljon elokuvaa on viime metreillä vielä sormeiltu, jotta se on saatu asiaansa paremmin julistavaksi syyskuun happeningien jälkeen.