Satumaan elokuvia

Suomalaisen elokuvan festivaalin yhtenä teemana sen 25. toimintavuotena oli suomalainen fantasia- ja satuelokuva. Suomen kansallisromantiikan jälkeisessä kulttuuri-ilmastossa realismilla on ollut pitkään tunnetusti niin määräävä asema, ettei muita todellisuuden kuvaamisen suuntauksia päässyt näkyville vuosikymmeniin. Lapsille tarkoitetuiksi ajatellut sadut olivat toki poikkeus, mutta marginaalinen sellainen. Modernismi ei järkeä korostanutta havainnointitapaa juuri järkyttänyt. Itsesensuuri piti mielikuvituksen ja alitajuisen voimaan luottavat romanttiset aiheet pitkään poissa näkyviltä, varsinainen sensuuri iski etenkin kauhuromantiikan perintöä jatkaviin yliluonnollisiin kauhuelokuviin.

Suomessa satuelokuvia alettiin tehdä myöhään. Festivaalilla nähty Edvin Laineen Prinsessa Ruusunen (1949) oli ensimmäinen varsinainen suomalainen satuelokuva ja se on säilyttänyt klassikkoasemansa näihin päiviin. Sävyltään elokuva on ilmeisen supisuomalainen kansainvälisestä aiheestaan ja klassiseen satumaailman sijoittuvasta lavastuksestaan huolimatta.

Jack Witikan Nukkekauppias ja kaunis Lilith (1955) on Walentin Chorellin kuunnelman perustuva aikuisten satu, joka tuottaja Toivo Särkälle oli aiheena niin läheinen, että hän halusi sen tehtävän elokuvaksi, vaikka ei ollut vakuuttunut rahojensa takaisin saamisesta. Elokuva kuuluu tyyppiin kiinnostavat epäonnistumiset: se poikkeaa huomattavasti suomalaisen studioaikakauden elokuvatyylistä, mutta ei selvästikään tavoita sitä, mihin on pyritty, ja tuskin sellainen aikakauden studiotuotannossa, varsinkaan Suomen Filmiteollisuuden tuotteessa, olisi ollut mahdollistakaan. Silti jakso, jossa anarkistia esittävä Heikki Savolainen johtaa lasten vallankumousta on ikimuistoinen.

Kalevala kankaalle

Suomalais-neuvostoliittolainen Sampo (1959) oli ensimmäinen maiden yhteistyöelokuva, josta nähtiin tuore digitaalinen restaurointi. Sen ohjaajana oli Neuvostoliitossa jo tuolloin hyvin arvostettu, fantasia- ja satuelokuvistaan tunnettu Aleksandr Ptuško, joka bylinoiden sankarihahmoista kertovat Ballaadi ihme-Sadkosta (1952) ja Jättiläisten taistelu (1956) tekivät hänestä itsestään selvän valinnan ohjaajaksi. Edellinen kertoo vieläpä guslia soittavan kalevalaishenkisen sankarin matkasta. Kaikki Ptuškon ennen Sampoa tekemät pitkät elokuvat oli tuolloin myös jo tuotu Suomeen.

Elokuvasta tehtiin sekä suomen- että venäjänkieliset versiot, jotka eroavat jonkin verran myös sisällöllisesti. Suomenkielisen version otoksissa venäläiset näyttelijät simuloivat suomalaisen ääntämyksen mukaisesti ja jälkiäänityksessä suomalaisilla näyttelijöillä oli ääniroolit. Kun vielä molemmista kuvattiin sekä anamorfinen että pyöreäpiirtoinen laajakuvaversio, olivat kuvaukset Moskovassa hitaita. Lopputuloksena oli enemmän neuvostoliittolaiseen satuelokuvagenreen kuuluva elokuva kuin suomalaisten vuosikymmeniä elättelemä Kalevala-filmatisoinnin materialisoituma.

Näyttävänä fantasiaelokuvana toteutettu Sampo herätti Suomessa ihmetystä totutusta poikkeavaksi koetulla Kalevala-tulkinnallaan. Vaikka suomalaisessa kansallisromanttisessa kuvataiteessa Kalevala-aiheissa oli totuttu näkemään myös fantastisia piirteitä, kuten vaikkapa Akseli Gallen-Kallelan Sammon puolustuksessa, oli suurella osalla suomalaisista ilmeisesti hyvinkin erilainen mielikuva eepoksen tapahtumista. Kyse ei välttämättä ollut edes "luin kirjan, näin elokuvan" -mielikuvaeroista elokuvantekijöiden kanssa, sillä Kalevala ei kirjallisena teoksena arkaaisesta kieliasustaankin johtuen välttämättä ollut 1950-luvun katsojille tuttu kuin välittyneessä muodossa vaikkapa koululaisversioina, siis samaan tapaan kuin ehkä Raamatun tarinat varhaisempina aikoina. Vaikka neuvostoelokuvia oli nähty Suomen valkokankailla jo pitkään, oli niiden kohdeyleisö varmasti erityyppinen kuin Kalevala-aiheisen elokuvan.

Aloite elokuvan tekoon tuli Neuvostoliitosta, joka varsinkin 1930-luvulla pyrki haastamaan Suomen Kalevalan ja sen materiaalina olleen kansanrunouden henkisestä omistajuudesta. Kalevalan satavuotisjuhliin 1935 Petroskoissa ilmestyneeseen laitokseen kirjoitti esipuheen Yrjö Sirola ja uuden Kalevalan vuosijuhliin 1949 kokosi valikoiman kalevalaista runoutta esipuheellaan Otto Wille Kuusinen. Tähän ja vuonna 1956 ilmestyneeseen Kalevalaan kuvituksen teki Georgi Stronk, jonka tyylin voi kuvata olevan jäykänkin realistista siinä määrin kuin se epämääräiseen muinaisuuteen sijoittuvan eepoksen yhteydessä on mahdollista.

Jo vuonna 1933 oli Leningradissa ilmestynyt uusi laitos 10300 kappaleen painoksena Leonid Belskin vuoden 1888 ensimmäisestä kokonaisesta Kalevalan venäjännöksestä. Siihen kuvituksen teki Pavel Filonovin johtama modernistinen analyyttisen taiteen 12-henkinen kollektiivi. Nämä kuvat sen paremmin kuin Stronkinkaan eivät juurikaan herätä mielleyhtymiä Ptuškon elokuvatyyliin, joka venäläisen satuelokuvaperinteen jatkumossa on kuvataiteessa velkaa vaikkapa Viktor Vasnetsoville ja kuvittaja Ivan Bilibinille. Elokuvan maailma on on kuvattu dualistisesti, Pohjola fantastisesti ja Kalevala realistisemmaksi miellettävämmällä tavalla, mikä myötäilee sen perusnäkemystä eepoksesta pimeyden ja valon taisteluna. Tässä mielessä elokuvan kuvat Kalevalasta herättävät muistumia Stronkin kuvitustyyliin. Kuitenkin elokuvassa esimerkiksi Sampo on reippaasti aineellista vaurautta tuova ihme-esine aivan toisin kuin Kuusinen halusi asian nähdä, vaikka elokuvassa asiantuntijana toiminut Väinö Kaukonen sitä häveliäästi allegoriseksi kuvaukseksi kutsuikin.

Satuelokuvia

Seuraavaa suomalaista pitkää näytelmäsatuelokuvaa saatiin odottaa aina vuoteen 1982, jolloin Päivi Hartzell ja Liisa Helminen tekivät elokuvan Kuningas, jolla ei ollut sydäntä Mika Waltarin samannimisen sadun pohjalta. Ohjaajien ohella käsikirjoituksen teossa mukana oli kirjailija Daniel Katz ja tarina myös piteni elokuvasovituksena. Elokuva on täysiverinen satuelokuva, joka turhia kiirehtimättä kertoo moraliteetin järjen ja tunteiden tasapainon merkityksestä. Kuningas haluaa poistaa tunteensa ja kätkeä sydämensä arkkuun, minkä jälkeen hän ei tunne enää mitään ja tekee päätöksiä sen mukaisesti. Elokuvassa varsinkin Kari Frank tekee mainion suorituksen kuninkaana, Erkki Saarelan sankarin arkkityyppinen avustaja mies Vihainen taas muistuttaa kovasti Nukkekauppias ja kaunis Lilithin anarkistia.

Liisa Helminen kertoi nähneensä 1970-luvulla Moskovan elokuvainstituutissa VGIK:ssa opiskellessaan lastenelokuvistaan tunnetun Ilja Frezin elokuvia. Nämä eivät kuitenkaan varsinaisesti kuulu neuvostoliittolaiseen satuelokuvaperinteeseen. Sen sijaan Kuningas, jolla ei ollut sydäntä -elokuvan voi helposti tulkita viittaavan neuvostosatuelokuvan tapaan ajankohtaiseen poliittiseen tilanteeseen vaikkapa samaan tapaan kuin Aleksandr Ptuškon Satu kuningas Saltanista (1966), joka niin ikään perustuu taidesatuun, Aleksandr Puškinin samannimiseen saturunoelmaan. Kun Puškinin sadussa juonittelun uhriksi joutunut tsaari oli varsin selvästi Aleksanteri I ja elokuvassa viitteellisesti hiljan kukistunut Nikita Hruštšov, oli Suomessa elokuvan suunnittelu- ja käsikirjoitusvaiheessa käynnissä Waltarin sadussa esiintyvä tilanne, jossa pääministeri pyrki valtakunnan johtoon ja samanlainen se oli ollut Waltarin sadun ilmestyttyä 1945. Myös Waltarin sadusta elokuvan tehneet ohjaajat näkivät aikanaan yhtäläisyyksiä tarinassa elokuvan tekoaikaan.

Sekä Päivi Hartzell että Liisa Helminen ovat myöhemminkin jatkaneet aihepiirissä ja tehneet kumpikin myös yhden pitkän näytelmäsatuelokuvan. Suomalaisen elokuvan festivaaleilla nähtiin myös sekä Hartzellin Lumikuningatar (1986) että Helmisen Pelikaanimies (2004). Edellinen perustuu Hans Christian Andersenin taidesatuun, jonka pohjalta Neuvostoliitossa tehtiin peräti kolme pitkää elokuvaa. Niistä kansainvälisesti on tunnetuin Lev Atamanovin animaatio vuodelta 1957, mihin ohjaaja viittasi kieltäessään neuvostoelokuvavaikutteet elokuvassaan. Sen lisäksi Suomessa on nähty myös Gennadi Kazanskin näytelmäsatuelokuva vuodelta 1967. Nikolai Aleksandrovitšin televisioelokuva Taina snezhnoi korolevy puolestaan ilmestyi hyvin samoihin aikoihin Hartzellin elokuvan ensi-illan kanssa ja on eräänlainen jatko-osa Kazanskin elokuvalle. Eikä siinäkään vielä kaikki –tänä keväänä ensi-iltansa on saanut viimein myös Natalja Bondartšukin samanniminen elokuva, joka tulkitsee aiheen aivan uusiksi.

Päivi Hartzllin Lumikuningatar on säilyttänyt visuaalisen voimansa kuluneet kolme vuosikymmentä ja monet sen aikoinaan nähneet ovat ohjaajan mukaan kertoneet sen aikoinaan tekemästä pitkäkestoisesta vaikutuksesta. Tyyliltään se ei muistuta sadun neuvostofilmatisointeja, vaan kauhuromanttisessa virityksessään sen vertailukohtana tuolla suunnalla voisi mieluummin olla vaikka Aleksandr Ptuškon neuvostokauhuklassikko Velho (1968). Lumikuningattaren ulkokuvia käytiin kuvaamassa Islannissa ja Kanariansaarilla asti – pohjoisen saaren luonto teki helikopterikuvaukset jännittäväksi ja Gran Canarialla horisonttiin osui sadunomaisesti sattumalta purjelaiva. Myös tietokoneanimaatio oli käytössä tähtitaivasta luodessa.

Kun festivaaliilla nähtiin myös Käytöskukka-sarjasta tunnetun Heikki Partasen Pessi ja Illusia (1984), Prinsessa Ruususen ohella aidoimmin suomalainen lasten satuelokuva, tuli suomalaisen pitkän näytelmäsatuelokuvan historia varsin kattavasti kerrattua.