Onnen ammattilaiset

Jokunen vuosi sitten Wille Hyvönen avasi suomalaisen turismin yhtä erityispiirrettä vahvasti omakohtalaisella dokumentillaan Kummisetäni thaimorsian (2012). Hyvönen toi itsensä gonzo-tyyliin tarinan keskiöön tavalla, joka on tuttu niin Michael Mooren elokuvista kuin Hunter S. Thompsonin romaaneista.

Onnelliset jatkaa samalla linjalla. Hyvönen on jopa korostetummin tarinan keskiössä, elokuvassa on kyse yhtä paljon onnellisuudesta ilmiönä kuin Hyvösestä itsestään. Kaikki tapahtumat koetaan ohjaajakäsikirjoittajan monin paikoin raa’astakin näkökulmasta. Hyvönen ei säästele itseään: kuola valuu ja silmät verestävät itkusta punaisina vähän väliä.

Haastateltavaksi istahtava ohjaaja myöntää avoimesti olevansa edelleen masentunut ja ahdistunut. Aina näin ei ollut. Tai oli, mutta hän ei vain ollut tietoinen siitä, kuten Hyvönen itse asian tänä päivänä ilmaisee. Kun Onnellisia alettiin kuvata, koki Hyvönen yhtä kaikki olevansa poikkeuksellisen onnellinen yksilö. Masennuksen realisoiduttua myös elokuvan näkökulma muuttui.

Materiaalia kertyi 500 tuntia. Pelkästään sen kertaalleen katsomiseen meni seitsemän ja puoli viikkoa. Elokuussa oli vielä helteet, ja minä menin tuijottamaan joka aamu omaa masennustani pimeään huoneeseen.

Oli se toisaalta myös terapeuttista. Kaiken sen materiaalin keskeltä löytyi paitsi elokuva niin myös paljon uusia juttuja henkilökohtaisellakin tasolla.

Onnelliseksi vaikka väkisin

Alussa Hyvösen julkilausuttu tehtävä oli todistaa, että hän on onnellisempi kuin life coachit, elämäntaidon valmentajat. Ilmiö on nopeasti kasvava rahakoneisto, johon suhtaudutaan sekä äärimmäisellä kritiikillä että puhtaalla intohimolla. Kun Hyvösen mieli mustui, yritti hän kääntää elämäntaidon mestareiden nikseillä arkensa takaisin kohti kukkaispeltoja.

Valmentajien aikaansaamat tulokset vaihtelevat läpi elokuvan. Euforia ja pettymys viuhahtelevat kohtauksesta toiseen. Loppukaneetti on kuitenkin selvä, ja se kirkastuu sitä voimakkaammin mitä pidemmälle keskustelu Hyvösen kanssa etenee.

Kannattaa olla tarkkana, kenen puheille menee. Pidän elämäntaidon opetusta huijauksena. Se on hurjaa, että ihmiset ilman kunnon koulutusta alkavat sörkkiä herkässä tilanteessa olevia ihmisiä.

Luvataan käsittämättömän pikaista paranemista. Sanotaan, että 5–10 kerrassa loihditaan taas onni esille.

Asiakkaita elämäntaidon valmentajilla riittää. Onnellisten mukaan syy tähän on aikamme hengessä. Henkinen ja mielellään myös fyysinen kestohymy on onnistuneen elämän perusedellytys, joten sitä kohti rimpuillaan keinolla millä hyvänsä. Siis teoriassa. Käytännössä halutaan vähän duunia, paljon tuloksia. Pitkäjänteinen työnteko ei kiinnosta, vaan tulokset halutaan nähdä pikaisten laihdutusohjelmien tapaan nopeasti, mielellään jo tänään. Kuvakin olisi kiva.

Aikaamme leimaa laiskuus ja pinnallisuus. Jopa psykologiassa on muodikasta puhua ratkaisukeskeisyydestä. Kelataan, että jos pinta saadaan kivan näköiseksi, niin ne pahoinvointia ja ongelmia aiheuttavat todelliset syyt jotenkin lähtisivät samalla pois.

Dokumentin keskivaiheilla Hyvönen itsekin muuttuu hengitys- ja yhdessäoloharjoitusten palkattomaksi markkinointikoneistoksi. Hän halaa toistamiseen isäänsä ja hehkuttaa lähipiirilleen elämäntapavalmentaja Aaron maagista kosketusta ja kaiken parantavaa karismaa. Elämä on helppo ja nopea korjata, kunhan asialle vain tekee jotain. Mutta paha olo vain palaa ja palaa.

En halunnut kohdata paskaani. Pidin sitä pakolla pinnan alla, kunnes se tuli esille hirveällä voimalla. Mulla oli käsitys, että onnelliset ja kivat kokemukset ovat jotenkin arvokkaampia kuin kivuliaat ja ikävät kokemukset.

Onnellisuus on ylikorostettua

Yksi Hyvösen eniten toistamista virkkeistä elokuvassa on “oletko onnellinen?”. Tätä kysymystä hän esittää niin ystävilleen kuin eritoten kihlatulleen, joka dokkarin alussa lähtee Iso-Britanniaan opiskelemaan. Vastaukset vaihtelevat, mutta monet niistä kyseenalaistavat kysymyksen järkevyyden. Onnesta oli tullut Hyvöselle pakkomielle.

Tänä päivänä ohjaajan suhtautuminen “oletko onnellinen?” -kysymykseen on tyystin erilainen.

En koe sitä enää oleellisena kysymyksenä. Onnellisuus on vain jotenkin helvetin ylikorostunutta. Oleellista olisi kysyä, mitä tässä tapahtuu. Ei vain kysyä myönteisistä ja kivoista asioista, kun kokonaisuuteen kuitenkin kuuluu myös negatiivisia puolia.

Se, että nykypäivänä korostetaan niin paljon onnellisuutta, on mielestäni oire syvemmästä problematiikasta. Painotetaan onnellisena olemista, kun ei haluta käsitellä pimeyttä. Onhan se kivempaa, jos on kivaa. Olemme laiskoja. On niin paljon keinoja paeta huonoa oloaan, ja niitä jopa mainostetaan. Pakene ja maksa siitä meille.